Jaana Nulpposen, Emmi Ahosen ja Päivi Vesasen työyhteisö koki viime syksynä kriisin. Siitä selvittiin eteenpäin yhdessä. Kuva: Anna-Katri Hänninen

Työkaveri kuolee – kuinka surua kannattaa käsitellä työpaikalla?

Mikkeliläinen lastenpsykiatrian tiimi kertoo, miten he reagoivat yllättävään suru-uutiseen.

Lauantaiaamuna syksyllä 2020 mikkeliläinen sairaanhoitaja Emmi Ahonen sai yllättäen puhelun kollegaltaan. Tämä kertoi, että heidän yhteinen työkaverinsa, psykologi Laura oli menehtynyt aamuyöllä sairauskohtaukseen.

Emmin valtasi epäusko.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

”Ei voi olla totta. Minulle valehdellaan. Ei niin voi käydä niin nuorelle ja liikunnalliselle ihmiselle”, hän muistelee ajatuksiaan.

Emmi ja hänelle soittanut kollega päättivät saman tien soittaa asiasta pienen tiiminsä esihenkilölle ja muille jäsenille.

Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymän (Essote) lastenpsykiatrin päiväosastolla työskentelee arkipäivisin kahdeksan henkilöä. Jo samana iltapäivänä järkyttyneet työntekijät kokoontuivat omasta aloitteestaan työpaikalle keskustelemaan tapahtuneesta.

Essotessa oli valmiina ohjeet sen varalle, että joku ison organisaation työntekijöistä kuolee. Niiden mukaan kuolemasta kertoo yleensä esihenkilö, jolloin tieto saavuttaa kaikki työntekijät samaan aikaan. Virka-ajan ulkopuolella tapahtunut kuolema ei kuitenkaan sopinut tähän etukäteen sovittuun linjaan. Lastenpsykiatrian osastoa johtava Päivi Vesanen ei voinut tiedottaa työntekijänsä menehtymisestä ennen virallista ilmoitusta. Sen hän sai ensihoidolta vasta maanantaiaamuna, yli kaksi vuorokautta tapahtuneen jälkeen.

Virallisen ilmoituksen saatuaan Päivi lähetti sähköpostin Lauran menehtymisestä paitsi lastenpsykiatrian työntekijöille myös muualle organisaatioon ja yhteistyökumppaneille. Hän järjesti myös surunvalittelut ja kukat, suruliputuksen, hiljaisen hetken, yhteydenpidon omaisiin sekä työntekijöiden ohjatun keskustelutilaisuuden.

Työnantajan ohjeiden noudattaminen oli helppoa. Seuraavina päivinä ja viikkoina työyhteisön jäsenille kuitenkin selvisi, että työkaverin kuolemaan reagoiminen on aivan eri asia kuin surun kanssa eläminen. Siihen ei ollut valmiina ohjeita.

Maailma ei pysähdy, vaikka joku menehtyy. Erityisen suuri tarve työn jatkumiselle voi olla sairaanhoidossa, jossa on kyse toisten ihmisten elämästä. Mikkelin lastenpsykiatrian päiväosaston työntekijöitä auttoi surun ensivaiheissa se, että kaupungissa alkoi juuri syysloma. Toimintaa ei ollut lainkaan maanantaina eikä tiistaina. Loppuviikosta työntekijät palasivat töihin, mutta esihenkilönä Päivi perui lapsipotilaiden tulon.

Työntekijät kiittävät ratkaisua.

”Hoidossa olevat lapset ovat äärimmäisen taitavia lukemaan aikuisen tunnetilan. Meidän pitää itse olla sellaisessa tilassa, että pystymme vakauttamaan toisen”, Emmi sanoo.

Vaikka olisi kuinka ammattilainen, niin kriisi on kriisi.

Ammattilaiset on koulutettu erottamaan työ- ja siviilirooli toisistaan. Silti sosiaalityöntekijä, perheterapeutti Jaana Nulpponen sanoo, ettei todennäköisesti olisi pystynyt vetämään työpäivää läpi, jos tieto kollegan menehtymisestä olisi tullut kesken tavallisen tiistain.

”Vaikka olisi kuinka ammattilainen, niin kriisi on kriisi.”

Suruun erikoistuneen psykologin, psykoterapeutti Soili Poijulan mukaan surusta selviytymisen kannalta on olennaista, miten arvostavasti ja kunnioittavasti johto osaa suhtautua kollegansa menettäneisiin työntekijöihin. Hän on kuullut tapauksesta, jossa teho-osaston esihenkilö olisi kehottanut alaisiaan jatkamaan töitä välittömästi sen jälkeen, kun osastolla hoidossa olleen työntekijän lapsi menehtyi.

”Aina pitäisi pysähtyä ja olla aikaa käydä asioita läpi, vaikka henkilökunnan määrä ei sallisi töiden keskeyttämistä siltä päivältä kokonaan. Aina voi toimia inhimillisesti.”

Surun kokemus on aina henkilökohtainen, mutta työyhteisössä työkaverin menehtyminen voi piirtää erityisen hyvin esiin sen, miten eri tavalla ihmiset surevat. Kokemus on erilainen jo pelkästään siksi, että yhdelle menehtynyt työkaveri voi olla paras ystävä ja toiselle taas pari kertaa tapaama kollega.

Emmille Laura oli hyvä ystävä, jonka kanssa hän jakoi ja teki paljon asioita myös vapaa-ajalla. Hänen lisäkseen Lauraa surivat myös muut. Oman tiimin lisäksi Lauran kuolema järkytti myös esimerkiksi lastenpsykiatrian vastaanotolla. Esihenkilönä Päivi järjesti mahdollisuuden kokoontua myös sen henkilökunnalle.

Kukaan ei omista surua yksin, vaan sitä kokee moni.

”Jokaisella oli omanlaisensa suhde Lauraan ja sillä, minkälaista suhdetta suret, on merkitystä. Kukaan ei omista surua yksin, vaan sitä kokee moni”, Päivi kuvailee.

Sureva työntekijä voi olla haavoittuva ja reagoida eri tavalla kuin normaalisti. Menetys ja siitä seurannut suru saattaa tuoda pintaan ikäviä ja yllättäviä asioita. Yksi voi elää uudestaan toista elämän varrella sattunutta menetystä, toinen pohtii ristiriitoja, joita työkaverin kanssa oli ollut ennen tämän kuolemaa. Eri ihmisillä voi hyvin erilainen käsitys siitä, miten surua saa näyttää, miten menehtyneestä on sopivaa puhua ja missä ajassa pitäisi jo päästä eteenpäin.

Soili Poijulan mukaan on tyypillistä, että naiset surevat näkyvämmin kuin miehet. Se ei tarkoita, että miesten suru olisi pienempi. Tyypillistä on myös se, että nykyään ihmisillä on taipumusta jatkaa omaa elämäänsä hyvinkin nopeasti, jos suhde vainajaan ei ollut henkilökohtainen. Suruterapeutin mukaan sietokyky sille, että toinen voi kipuilla saman henkilön kuolemaa kauan, voi olla heikko.

”Suru on hidasta. Parhaimman tuen saa niiltä, jotka myös tunsivat uhrin.”

Mikkelissä lastenpsykiatrian päiväosaston työntekijät ovat olleet tyytyväisiä siihen, että oma työporukka on pieni. Vaikka suhde Lauraan vaihteli, suru yhdisti voimakkaasti kaikkia kahdeksaa työntekijää. Sitä oli tärkeää päästä jakamaan oman porukan kesken välittömästi kuoleman jälkeen ja monta kertaa kahvipöytäkeskusteluissa sen jälkeen.

”Vaikka toiset olivat enemmän ystäviä kuin toiset, niin sai surra muiden kanssa, jotka tunsivat Lauran”, Emmi sanoo.

”Kyllä se on vertaistuki, joka nostaa meitä”, Jaana uskoo.

Työntekijät voivat tukeutua kuoleman sattuessa toisiinsa, mutta esihenkilön rooli saattaa olla entistä yksinäisempi. Hän vastaa niin välittömistä, virallisista järjestelyistä kuin työyhteisön johtamisesta kriisin läpi.

”Minun työni kannalta Lauran kuolema on ollut iso ja moniulotteinen asia”, Päivi sanoo.

Myös hän on surrut ja ajatellut Lauraa paljon, mutta suurelta osin yksin.

”Perhekin haluaa olla surun kohdatessa kaikkein läheisimpien ja rakkaimpien kanssa. Pienessä työyhteisössä on sama asia. Ihan siinä alussa haluttiin olla omalla porukalla, ilman esimiestä.”

Jo käytännön asioissa oli paljon miettimistä.

Toisaalta Päivi on kokenut, että juuri päällikkötehtävä antaa voimaa ja ­suuntaviivoja surun keskellä. Hänelle oli merkityksellistä alkaa heti miettiä työntekijöiden ja yksikön toimintaa pidemmälle tulevaisuuteen – sinne, minne työntekijöiden ei tarvitse alkusokissa katsoa. Jo käytännön asioissa oli paljon miettimistä, sillä yksikössä oli menossa samaan aikaan uudelleenjärjestelyjä. Heti oli myös selvää, ettei uuden psykologin palkkaaminen ole helppoa.

Päivi on saanut itselleen tukea normaalista työnohjauksesta. Myös pitkästä työurasta ja johtamiskokemuksesta on ollut apua. Hän on kokenut työntekijän kuolemia aiemmin kollegana ja nähnyt, miten organisaatio silloin toimii.

Mikään ei valmista silti siihen, kun vainajan omainen saapuu tervehtimään työkavereita yhteiseen kahvihetkeen.

”Omaisen surun näkeminen oli itselleni kaikkein koskettavin hetki”, Päivi sanoo.

Lauran entisessä työhuoneessa on nukkekoti, jota hän käytti työssään psykologina. Pienet asiat ja esineet saavat työkaverit muistelemaan menehtynyttä kollegaa yhä uudelleen.

Lauran kuolemasta on nyt yli puoli vuotta. Lauran muisto ja suru hänen kuolemastaan ovat työpaikalla läsnä, mutta eri tavalla kuin aluksi.

Esihenkilönä Päivi miettii sitä, miten uusi psykologi löytää joku päivä työyhteisössä oman paikkansa. Hän on pohtinut myös, miten kriisiä kokonaisuutena hoidettiin. Hän on sitä mieltä, että hyvin.

Samaa mieltä ovat Emmi ja Jaana. He kritisoivat ainoastaan sitä, että työnantaja järjesti työntekijöille ulkopuolisen vetämän keskustelutilaisuuden vasta kahden viikon päästä tapahtuneesta. Päivi sanoo toivoneensa itsekin nopeampaa tapaamista, mutta ammattilaisen aikataulujen takia muu ei ollut mahdollista.

Kun elämä muistuttaa epävarmuudestaan, ihminen muuttuu. Työntekijä ei ole enää entisensä, eikä sitä ole myöskään työyhteisö. Yhteisö muuttuu, sillä kollegan menehtyminen voi saada työntekijät pohtimaan elämässään uusia henkilökohtaisia ratkaisuja, kuten vaihtamaan työpaikkaa tai muuttamaan paikkakuntaa.

Jaanaa on lohduttanut se, että vähän ennen Lauran kuolemaa hän tuli sanoneeksi tälle, että kiitos kaikesta. Hänestä tuntuu tärkeältä toimia jatkossakin niin.

”Kunpa tulisi aina sanottua kiitokset.”

Ystäväänsä yhä kaipaava Emmi on samaa mieltä.

”Työyhteisössämme on korostunut Lauran kuoleman jälkeen se, kuinka tärkeää on sanoa, että olet tärkeä.”

Lauran puoliso on antanut luvan Lauraa koskevien tietojen julkaisulle. Puolison pyynnöstä hänestä käytetään vain etunimeä.

Suruterapeutti Soili Poijula: ”Faktat ovat tärkeitä”

”Työntekijän kuolintapa vaikuttaa siihen, minkälaista tukea työyhteisössä tarvitaan. Äkillinen kuolema on yhteisölle aina kuormittava, koska kollegat eivät ole voineet valmistautua menetykseen.

Ihmismielen on helpompi hyväksyä luonnollinen kuolema eli menehtyminen sairauteen tai sairauskohtaukseen. Kun ihminen kuolee onnettomuudessa, tekee itsemurhan tai menehtyy henkirikoksen uhrina, kokemus voi aiheuttaa trauman myös työkavereille – erityisesti jos kuolema tapahtuu työpaikalla.

On tärkeää, että myös traumaattisessa kuolemassa kollegat saavat faktatiedot siitä, mitä on tapahtunut. Todellisuuden kohtaamisesta alkaa traumasta toipuminen ja sopeutuminen menetykseen.

Joskus totuuden kertominen on vaikeaa, sillä vain itse kuolema on julkinen tieto. Kaikki muu on yksityisyyden piirissä, joten esimerkiksi itsemurhasta kertomiseen tarvitaan omaisilta lupa. Työyhteisön esihenkilö voi joutua tekemään yhteistyötä kriisityöntekijöiden kanssa, jotta omaiset ymmärtävät kuolinsyyn kertomisen tärkeyden.

Psykologisen ja sosiaalisen ensiavun ja lohduttamisen lisäksi työyhteisö tarvitsee ensimmäisen kuukauden aikana trauman purkua sekä trauma-, suru- ja selviytymisneuvontaa ryhmässä ja yksilöllisesti. Tarvittaessa työterveyshuolto voi järjestää traumaoireseulonnan kuukauden kuluttua tapahtuneesta ja järjestää traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsiville psykoterapeuttista hoitoa.

Erityisesti itsemurhan käsitteleminen on tärkeää, sillä sekä itsemurhan tehneen työkavereilla että perheenjäsenillä on kohonnut itsemurhariski.”

Lisää tietoa: www.surevankohtaaminen.fi, www.surunauha.net, www.huoma.fi

Muistilista: Kun kollega kuolee

1. Esihenkilö kutsuu työntekijät koolle ja kertoo tapahtuneesta. Etukäteen on hyvä pohtia myös niitä tilanteita, jos tieto on jo ehtinyt levitä tai kuolema tapahtuu loma-aikana.

2. Jos omaiset antavat luvan, työyhteisölle kannattaa kertoa kollegan kuolinsyy.

3. Työyhteisössä pitää voida surra välittömästi tapahtuneen jälkeen. On normaalia, että ihmiset reagoivat hyvin eri tavoin.

4. Esihenkilön tai työterveyden on järjestettävä lähimmille työkavereille keskustelutilaisuus ryhmässä ja yksilöllisesti. Myös kriisiapuun on tarjottava mahdollisuus.

5. Työntekijöillä on oltava kuolemaa seuraavina päivinä mahdollisuus ja tila yksinoloon ja toisten tukemiseen työvuoron aikana.

6. Esihenkilölle tulee työntekijän kuolemasta paljon työtä. On hyvä tietää etukäteen, kenelle hänen muita työtehtäviään voidaan siirtää ja keneltä hän itse saa tukea.

7. Suru vie aikaa. Vertaistuelle, muistelemiselle, lisätuelle ja mahdolliselle kevennetylle työjaksolle on oltava mahdollisuuksia pitkään. Jos kollegan menehtyminen on ollut jollekin erityisen vaikeaa, olisi hyvä, että esihenkilö ja kollegat muistaisivat kysyä vielä kuukausienkin päästä, mitä hänelle kuuluu.

8. Johdon on ymmärrettävä, että kriisi muuttaa yksilöitä ja työyhteisöä. Suru ja sen seuraukset kestävät ja näkyvät kuukausia.

9. Työpaikoilla on varauduttava kuolemaan ja muihin kriisitilanteisiin etukäteen.

Muistilista pohjautuu Suomen traumaterapiakeskuksen toimitusjohtajan, psykologi ja psykoterapeutti Soili Poijulan haastatteluun.

Teksti Marika Lehto, kuvat Anna-Katri Hänninen

Mainos
Mainos