Kuva: Pekka Fali

Hoitaja, työlläsi on väliä

Keikkasairaanhoitajana ja kouluttajana olen välillä kuin kärpäsenä työpaikan katossa. Työpisteiden vaihtuessa mietin usein yhtä asiaa. Kuka osoittaa konkreettisesti ja sanoo hoitajalle, että työlläsi on väliä?

Hoitoalan työpaikoilla kuulee jatkuvaa kritiikkiä, ettei hoitaja kuule kiitosta tekemästään tärkeästä työstä. Siitä olen kahta mieltä. Toisissa keikkatyöpaikoissa kiitosta viljellään, mutta suurimmassa osassa ei.

Kokemukseni mukaan potilaat ja läheiset kiittävät hoitajia eniten. Hoitajat pysyvätkin vuodesta toiseen Suomen arvostetuimpien ammattien kärjessä. Mikä siis mättää, jos hoitaja kokee, ettei hän saa työpaikalla kiitosta?

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Kiitoksen kuuleminen on lopulta symbolinen ele arvostuksesta. Siitä, että hoitajan työllä on väliä. Useissa keikkapaikoissa huomaan hoitajien tekevän töitä arvostusvajauksen keskellä. Arvostavia puheita kyllä pidetään, mutta käytännössä sitä ei osata osoittaa.

Hoitotyötä on vuosikymmenien saatossa tehostettu ja se on puhkisäästetty. On luotettu siihen, että hoitajat tekevät raskaan työnsä pienellä palkalla ja kaikesta kikyttämisestä huolimatta. Yhtä aikaa koulutustaso on noussut, hoitotyö teknistynyt ja osaamisvaatimukset lisääntyneet.

Lisäkoulutuksena hoitajalta vaaditaan jos jonkinlaista lupaa, tenttiä ja näyttöä. Silti suomalaiset hoitajat tekevät työtään Pohjoismaiden pienimmällä palkalla. Yhtälö ei ainakaan lisää hoitajien arvostusta.

On hyvä muistaa, että hoitajat ovat terveysalan suurin ammattiryhmä. Avohilmon mukaan muun muassa vuonna 2019 hoitotyöntekijät hoitivat 55 prosenttia avosairaanhoidon ja 89 prosenttia kotisairaanhoidon käynneistä. Hoitajat ovat myös se työporukka, joka vie kaikki sote-uudistukset konreettisesti maaliin ja kannattelee kriisitilanteissa yhteiskuntaa. Ei ole siis yhdentekevää, kuinka välitämme viestin, että hoitajan työllä on väliä meille kaikille.

Hoitajat kokevat turva- ja suojelualan jälkeen eniten väkivaltaa ja sen uhkaa. Sekin on viesti hoitajalle arvostuksen puutteesta. Huorittelu, sylkeminen tai nyrkiniskut eivät suinkaan selity aina potilaiden sairauksilla. Sylkykuppina oleminen ei muutu missään vaiheessa arvostettuna olemisen kokemukseksi.

Mitä sitten voidaan tehdä? Erityisesti maata riivaavan hoitajapulan aikana hoitajat on syytä ottaa tosissaan. Lähteä kehittämään alan arvostusta sen sisältä. Kysyttäessä jokainen hoitaja on valmis vastaamaan seuraavaan kysymykseen. Mikä saa sinut työssäsi kokemaan, että olet hoitajana arvostettu?

Sitten hihat ylös ja kädet saveen kehittämään hoitajien työoloja. Viestin tulee kaikessa tekemisessä olla tämä: hoitaja, työlläsi on väliä.

Lue myös: Kuka hoitajan hännän nostaa?

 

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.

 

Kommentit

Käyttäjän Vivi kuva

Niin kauan, kuin isoissa sairaanhoitopiireissä ylläpidetään tätä järjetöntä moniportaista hallintohimmelilogiikkaa, tilanne tuskin muuttuu. Kun lähiesimies ei saa tehdä päätöstä, vaan se pitää alistaa pomonpomon(pomon) päätettäväksi, työn joustavuus alkaa ontua ja työpahoinvointi lisääntyy.
Esimerkkinä: vuorotteluvapaa tai virkavapaan anominen. Koska lähiesimies voi sitä halutessaan puoltaa, ja hän näkee tilanteen hyödyt (takaisin töihin palaava innokas ja ehkä uutta oppinut hoitaja), hän laittaa anomuksen eteenpäin puoltavana. Mutta ylihoitaja on tehnyt linjanvedon, jolla kesäkuukausina (touko-syys) tai joulun aikaan ei vapaita myönnetä edes poikkeuksella. Rehellisesti: kuinka moni haluaa sijoittaa tällaisen "vapaan" pelkästään syksyn sateille, koska mahdollisesti keväällä voitaisiin myös vedota siihen, ettei anomus mene läpi, koska on niin paljon lomia paikattavana?

Silloin kun päätökset tehdään niin korkealla, että näköala siitä ruohonjuuritason tekijästä on jo puoliksi sokeutunut, ei ole ihme, että ihmiset äänestävät jaloillaan.
Lähiesimiesten pitäisi saada itsevaltiaana (osin vitsi) päättää oman osastonsa toimista, osin myös epätasa-arvoisesti, koska luonnollisesti jokainen ei voi yhtä aikaa näitä edelläkuvattuja vapaita saada, mutta toisaalta yhtä epäreiluna näen, ettei kukaan koskaan voi sitä saada. Lisäksi lähiesimiesten pitäisi kouluttautua ja heitä pitäisi kouluttaa ja tukea ylhäältä päin päivittäiseen johtamiseen. Nyt tuntuu, että aika menee pelkkään sijaisten hankintaan eikä esimies ehdi kiittää vaikka näkee hyvin tehtyä työtä.

Rakenteet ovat suuria ja pikkupomoja ja erilaisia johtajia kyllä riittää. Heille saattaisi tehdä hyvää tulla pari kertaa vuodessa viikoksi ihan oikeisiin töihin, kentälle. Näkisivät mitä siellä ruohonjuuritasolla lopulta tehdään.

Käyttäjän Jan Holmberg kuva

Päätöksenteon madaltamista voisi kyllä sote-alalla miettiä. Erityisesti, kun on kyse kliinistä hoitotyötä koskevista päätöksistä.

Käyttäjän Essi Paulamäki kuva

Olen myös kiertänyt työpaikkoja koko urani ajan ja taidan jatkaa samaa rataa vielä tovin. Jos olet huomaamaton Ingalsin Laura (Maija Vilkkumaa) ja teet työsi ilman vaatimusta ns. laumaan ja osille pääsystä, saattavat työkaverit olla iloisia ja kiitollisia panoksestasi. Mutta jos olet vähänkin pidemmällä sijaisuudella tai vakinaistetaan kysymättä laumalta, että kuka tänne palkataan, niin ei hyvä heilu.

Jokaisella osastolla pitää erikseen todistaa olevansa ammattitaitoinen ja pätevä, osata tehdä työt juurikin jokaisen alfan haluamalla logiikalla ja alfahan siis vaihtuu joka vuorossa. Itsenäistä ajattelua sallitaan vasta, kun paikka laumassa on lunastettu.

Kasvavien ja muuttuvien organisaatioiden ryhmäytymisprosessissa haikaillaan mennwitä, kaivataan kokeneita hoitajia ja pelätään aloittelijoita. Aloittelija voi olla sellainenkin, jolla on paljon työkokemusta, mutta ei ole juuri tämän osaston temput hallussa.

Itse tietyllä tapaa sosiaalisena vajakkina en ymmärrä lukea naamoja. En ymmärrä miksi hyvä vitsi eilen kahden kesken ei ole tänään hyvä vitsi, kun paikalla on muita joiden kanssa pitää olla ihmisenä ihan erilainen.

Ihmisten laumailu noudattaa sellaisia apina-susilauman viidakkosääntöjä joissa ei ole mitään tietoista logiikkaa. Se on vaistonvaraista ja vaatii aikamoista pelisilmää. Työ on fyysisesti raskasta. Melu ja hajut tekevät oman kuormansa. Sitten on vielä tämä sosiaalinen aspekti - ja jatkuva riittämättömyys.

Ikinä et riitä. Jos kehut kaveria, se vielä ylpistyy ja kuvittelee itsestään liikoja. Jos annat positiivista palautetta se saattaa unohtaa ettei tiwdäkään vielä "kaikkea". Ja jos uusi tekee virheen, se muistuttaa kaikista omista virhwistä. Ja ihan kamalaa, jos se uusi twkee kaikki virheet, mitä olen itse tehnyt! Ja keksii vielä uusia! Entä jos sen uuden taidot onkin paremmat ja menetän oman asemani yhteisössä. Mitä se täällä kuvittelee tekevänsä ja kuka se oikein kuvittelee olevansa ja mitä se luulee osaavansa.

Ihmiset ovat erilaisia ja se on pelottavaa. Näen ihmisen psykologisen rakenteen palikkatornina, yksi on hyvä psykologisissa jutuissa ja toisen vahvuus ovat kädentaidot ja kolmas on näppärä digihommissa ja neljäs on aina ajoissa jne.. sitä on vaikeaa sietää ja ymmärtää, että toinen on erilainen kuin itse. Että sen taidot ja prioriteetit ovat erilaiset, eri tasolla ja ehkä kasvussa. Olisi helppoa jos kaikki olisivat kuin minä. Mutta, koska asia ei näin ole ja erilaisuus tuo rikkautta, kuten vaikka sen että yksi verkostoituu, toinen starttaa projektin ja kolmas vie sen maaliin, miksi ei voi käsittää, että kaikkia tarvitaan?

Potilaatkin ovat erilaisia. Ihmisinä, tarvitsevina olentoina. Yksi mimosankukka vapisee jos kuulee kirosanan ja toisen mielestä kirosanat ovat ihmisenä kohtaamisen tärkein mittari; eräs pappa sanoi että "vihronkin joku puhuu mulle ku ihmiselle".

Aika monenlaiset kukat voisivat ja saisivat kukkia hoitoalalla.

Käyttäjän Jan Holmberg kuva

Erilaisuuden sietäminen on tosiaan tärkeää, mutta joskus sietämättömän vaikeaa. 

Mainos
Mainos