Kuva: Pexels

Sairaanhoitajan pysähdyttävä viesti

Kesäkuun alussa Facebookiin ilmestyi pysähdyttävä viesti. Kirjoittaja on minulle tuttu ihminen. Viesti alkoi näin: haluan kertoa, että selvisin kahdesta syövästä, mutta nyt tuli esille, että kasvaimet ovat livahtaneet aivoihini. Ajankohtaisesti olen palliatiivisessa hoidossa. Vointini on ajankohtaisesti ihan hyvä, kun valtava aivopaine saatiin laskemaan ja oikeanpuoleinen halvauskin poistui. Olen kotona ja nautin elämän pienistä tärkeistä asioista.

Koskettava viesti on yhtä aikaa surullinen ja positiivinen. Mietin viestiä kauan ja otin lopulta yhteyttä kirjoittajaan. Kysyin voinko keskustella hänen kanssaan, ja vastaus oli myöntävä.

Kirjoittaja on keski-ikäinen nainen, joka on naimisissa ja useamman lapsen äiti. Hän uudelleen kouluttautui ravintola-alan töistä lähihoitajaksi ja heti perään sairaanhoitajaksi. Mielenterveyshoitotyön ohella hän valmistui terapeutiksi.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Elokuussa 2015 tuttuni löysi rinnastaan patin. Se osoittautui pahanlaatuiseksi kasvaimeksi. Hoitona oli osittaisen rinnanpoiston jälkeen rankat sytostaattihoidot ja sädehoito. Ne tuntuivat tehoavan, kunnes yllättäen hänellä todettiin ruusu eli ihon syvä bakteeri-infektio ja sepsis eli verenmyrkytys. Samalla keuhkoista löytyi jotain sinne kuulumatonta, joten sytostaattihoidot aloitettiin uudelleen. Ne näyttivät jälleen tehoavan.

Viimeisissä tutkimuksissa todettiin uusia kasvaimia, tällä kertaa aivoissa. Valtava aivopaine oli aiheuttanut osittaisen halvauksen, ja sitä alettiin sairaalalääkityksellä laskea. Hoito auttoi, potilaan todettiin kuntoutuneen melko nopeasti ja hän pääsi halvauksen poistuttua kotiin palliatiiviseen hoitoon. Ajankohtaisesti hänen vointinsa on melko tasainen ja kivuton. Haasteena on valtava väsymys, joka ei poistu nukkumalla.

Ensimmäiseksi kysyin, mikä hänen elämässään on sairastumisen myötä muuttunut. Eniten on muuttunut ihmissuhteiden merkitys, saan vastaukseksi. Ennen sairastumista työlle omistautuminen oli ollut hänelle hyvin tärkeää. Sairastaminen on opettanut, kuinka paljon elämässä on läsnä välittäviä ja tärkeitä ihmisiä.

Tieto siitä, ettei välttämättä ole enää elossa ensi kuussa tai ensi vuonna, pysäyttää. ”Sitten kun”-ajattelu häviää arjesta. On vain tämä hetki ja tärkeät ihmiset ympärillä. Itku ja suuttumus iskevät miettiessä, ettei näe jonkin ajan kuluttua enää lasten tai lastenlastensa kasvavan. Herkästi ajatukset ajautuvat jossittelemaan. Silloin itsensä sääliminen, murehtiminen ja katkeroituminen valtaavat helposti mielen.

Opin, että jossittelun yllättäessä tilannettaan kannattaa pohtia hyväksymis- ja omistautumisterapian näkökulmasta. Miksi murehtia asioita, joihin ei voi vaikuttaa? Tietenkin jokainen parantumattomasti sairas tuntee itsensä välillä täysin voimattomaksi. Silloin on muistutettava itseään, että sekin on sallittua.

Paljon ajatustyötä on vaatinut myös syöpää vastaan taisteleminen. Sanotaanhan sairastuneelle helposti, ettei saa antaa periksi. Se on aivan ymmärrettävää, mutta se voi tuntua hämmentävältä, jos ei tiedä miten syöpää vastaan voisi taistella. Entä he, jotka ovat kuolleet syöpään? Eivätkö he taistelleet riittävästi? Jatkuva taistelu vie tuttavani mielestä vain voimia. Hän haluaa käyttää aikansa mielekkäämpiin asioihin.

Sairauden hyväksyminen ei tarkoita periksi antamista, hän sanoo. Kuoleman ollessa kaukana on helppo ajatella neutraalisti, että jokainen meistä kuolee joskus. Tunteet nousevat pintaan kuoleman ollessa varma ja lähenevän vääjäämättä. Pitkäksi aikaa negatiivisiin tunteisiin kiinni jäämisestä koituu harvoin mitään hyvää tai voimaannuttavaa. Siksi suru ja itku saavat ilon tieltä tulla ja mennä.

Hän kertoo myös olevansa syvästi kiitollinen elämänsä aikana kokemastaan rakkaudesta, puolisosta, lapsista, isovanhemmuudesta sekä saatuaan auttaa potilaita sairaanhoitajana ja terapeuttina. Yksi kiitollisuuden aihe on, että hän on sairausloman aikana saanut järjestettyä taloudelliset asiat valmiiksi. Siksi läheisten ei tarvitse hoitaa kaikkia talousasioita kuntoon alusta lähtien hänen kuoltuaan.

Tuttavani pohtii asioiden järjestämisen olevan yksi selviytymiskeinoista vaikeassa elämäntilanteessa. Tuntuu hienolta saada käyttää valtaa niissä asioissa, joista voi päättää tuntemattoman ja lopullisen edessä, hän kirjoittaa. Tunneryöppyjen aika tulee, kun järjesteltävät asiat on saatu päätökseen.

Kuolemasta puhuttaessa hän kertoo keskustelevansa siitä avoimesti. Kuoleminen itsessään on kuin nukahtaminen, josta ei enää herää. Miksi pelkäisin jotain sellaista, jota en ole aiemmin kokenut, hän kysyy. Läheisten kanssa on käyty keskustelu, millaiset hautajaiseni ovat. Tilaisuus on suunniteltu musiikkia ja värejä myöten.

Mietteisiin on välillä kyllä hiipinyt, onko omien hautajaisten suunnittelu itsekästä. Toisaalta, miksei hautajaisista saisi tehdä itsensä näköisiä. Miksi hautajaisiin pitäisi aina kuulua mustat vaatteet ja surumusiikki? Suremiseen saa kuulua itkua ja naurua, hän kirjoittaa lämpimästi.

Erään tärkeän asian hän on kuitenkin yrittänyt muuttaa. Omalla reippaalla asenteellaan hän saattoi aluksi ymmärtämättään viedä läheisiltä mahdollisuuden surra. Leikin laskeminen ja mustan huumorin viljely nousi halusta suojella läheisiä. Sitä tapahtuu toki vieläkin, mutta ehkä antaen enemmän tilaa läheisten tunteille, jotta heidän ei tarvitse yrittää olla vahvempia kuin ovat.

Iloinen yllätys on ollut, ettei palliatiivinen hoito tarkoita hoidon lopettamista, vaikka kyse on parantumattomasti sairaan hoitamisesta. Hänen ja puolison vointia on seurattu ja mielipiteitä kuunneltu hoidon edetessä tarkasti. Kotona käyvä hoitaja tapasi heidät jo sairaalassa ja hänestä jäi mieleen luonnollisuus, ammatillisuus ja ystävällisyys. Tuntui tärkeältä, että hoitaja ikään kuin luki hänen persoonaansa, uskalsi nauraa ja laskea sopivasti leikkiäkin.

Palliatiivisen hoidon työparin eli lääkärin ja hoitajan tapaamisessa tuntui hyvältä puhua avoimesti kuolemanpelosta. Se kirjattiin ylös ja tehtiin hoitosuunnitelma, jonka myötä mieli rauhoittui ja pelot väistyivät. Ollessaan yhtä aikaa hoitaja ja potilas, tuttavani kertoo lopuksi olevansa ylpeä ammattikunnastaan ja hoitotyöstä, jota tehdään usein hyvin haastavissa tilanteissa.

Olen syvästi vaikuttunut tästä kohtaamisesta, vaikka se tapahtuu Facebook- ja sähköpostiviestien välityksellä. Viesteistä minuun välittyy lämmin viisaus, mutkattomuus ja elämän ilo. Toivotan tapaamalleni ihanalle ihmiselle hyvää jatkoa. Samalla huomaan ajattelevani aiempaa paljon syvemmin elämän olevan vahvasti läsnä jokaisessa henkäyksessä ja hetkessämme.

Tuttavani lukee tämän kirjoituksen, vaikka haluaa pysytellä henkilökohtaisista syistä nimettömänä. Voit silti halutessasi lähettää hänelle viestin kommentoimalla blogin kommenttikenttään tai Mainio-blogin Facebook-sivulle. Lupaan, että jokainen asiallinen viesti luetaan rakkaudella. Voit myös halutessasi jakaa tämän kirjoituksen sosiaalisessa mediassa.

Kommentit

Käyttäjän Minna kuva

Hieno kirjoitus, yksi parhaistasi, sanoisin! Kirjoitan parhaillaan saattohoitoon liittyen blogitekstiä ja luettuani tämän kirjoituksesi ensimmäiseksi mieleeni tuli eräs ajatus: "Totta, kuolema riisuu saattajankin..." Ajatus, jolle olen perustanut oman tekstini. Sain sille ikään kuin todisteen. Kuoleman vääjäämättömyys, kuolevan arvot, tunteet ja koko eletty elämä heijastuvat saattajiin. Niihin läheisiin ja hoitajiin, jotka kulkevat rinnalla viimeiset hetken. Ne, jotka ovat olleet rinnalla jo pitkään, ne kuolema eritoten riisuu. Niissä hetkissä, jotka ennen kuolemaa eletään, käydään läpi kaikki olleet ja menneet, yhteiset muistot, ilot, surut, ajatukset, joita ei joskus ehkä hennonnut ääneen sanoa, kehut ja kiitokset. Riisutaan samalla taakkaa. Kummankin osapuolen harteilta. Siksi suru ja itku ovat tärkeitä. Siinä missä ilo ja naurukin. Uskon, että kaikki tunteet tällaisissa hetkissä kannattelevat, ja muistoja tarvitaan, jotta voi helpommin "luovuttaa". Yksin ei kannata kuolevan jäädä, sillä tutkittu tosi on, että kuoleva tarvitsee aina saattajan tai saattajia. Suosittelen lopuksi sulkemaan silmät ja kuuntelemaan Bachin Air-kappaleen. Lopulta on aina helpompi hengittää, saatettavan ja saattajan <3
Käyttäjän Jan Holmberg kuva

Kiitos kommentista ja viisaista sanoistasi. Ajatuksesi ja terveiset menevät varmasti tätä kautta perille. <3

Käyttäjän Jaana  kuva

Hyvä Kirjoitus!
Käyttäjän Kalle kuva

Luin kirjoituksesi ja se kosketti hyvinkin paljon. Ei siksi, että olisin kohdannut samanmoista omassa elämässäni, vaan siksi, että ystäväsi on ilmiselvästi oivaltanut juurikin sen, mitä meidän kaikkien pitäisi oivaltaa - tässä hetkessä elämisen ja jokaisen hetken arvostamisen. Runsaasti voimia, sekä rakkautta Irlannista!
Käyttäjän Jan Holmberg kuva

Samaa mieltä. Yksi syy tekstin julkaisemiseen olivat juuri nämä oivallukset. Terveiset Irlantiin.

Mainos
Mainos