Sairaanhoitajana kykenen nopeasti selvittämään, mitkä mahdollisuudet läheiselläni on toipua tai jäädä henkiin. Hetkessä tiedän leikkausten riskit, lääkkeiden mahdolliset sivuvaikutukset ja toipumista hidastavat komplikaatioriskit. Rehellisesti sanottuna välillä toivon, ettei niin olisi. Tietotaitoni sairaanhoitajana lähinnä lisää tuskaani läheisenä.
Läheisenä olen yhtä haavoittuvainen, epäloogisesti käyttäytyvä, itkuinen, avuton ja välillä vihainen kuin kuka tahansa. Seuraavassa hetkessä taas olen syvästi kiitollinen ammattitaitoisesta hoidosta, hyvistä uutisista, toimenpiteiden onnistumisista ja toipumisen askelista. Niissä hetkissä ammatillinen koulutukseni ei näytä suojavan minua millään tavoin.
Sitä en kiistä, etteikö kokemuksistani ole ammatillisesti valtavasti hyötyä. Olen se keikkasairaanhoitaja, joka huomioi potilaani läheiset, jos siihen suinkin tarjoutuu hoitotyön vilskeessä mahdollisuus.
Kuuntelen potilaani lisäksi läheisten huolet. Olen turvallinen olkapää, jota vasten itkeä ja se sairaanhoitaja, jonka kanssa jakaa hyvät hoitokokemukset. Pyrin yhteispeliin potilaani luvalla läheisten kanssa ja kerron etukäteen, mitä todennäköisesti tuleman pitää.
Aina en välty kyyneliltä itsekään läheistä kuunnellessani. Kukaan ei ole vielä siitä pahastunut, että olen hoitotyössä empaattinen. Sen olen oppinut parhaiten ollessani läheisen roolissa ja tuonut kokemukseni mukanani ammattiosaamiseeni.
Sairaanhoitajana olen läheisen roolissa helposti haavoittuva. Pyrin pitämään sen mielessä kohdatessani läheisiä työssäni. Siksi muistutan heitä siitä, että huolesta sykkyrässäkin on tärkeää pitää hyvää huolta itsestään.
Läheinen voi tukea ja auttaa rakkaintaan vain määränsä verran. Muussa tapauksessa minulla on pian hoidettavana kaksi potilasta. Läheisen roolia ei ole aina helppo kantaa. Tiedän sen kokemuksesta.
Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.
