Se on totta, ja esimerkkejä näistä tilanteista on monia. Erityisesti yksi keissi vuoden takaa naurattaa minua. Kirjoitin lehtiartikkelia keittiön pöydän ääressä, kun sattumalta näin, että neljä paloautoa kaartaa kortteliimme. Äkkiä eteiseen ja kengät jalkaan, jos jostain kauempaa katselisi, mikä on meininki. Rappukäytävässä törmään naapurin pikkupoikiin, jotka ovat myös menossa pihamaalle isänsä kanssa samasta syystä. Sillä kertaa hälytys on turha, ja hyvä niin, mutta päästiinpä näkemään paloautot – minä ja pienet pojat.
Mökillä ulkosaaristossa helikopteri lentää pihamme yli. Kopterissa on vihreää, valkoista ja oranssia. "Taitaa olla rajaheko", totean perheelleni, jota asia ei voisi vähempää kiinnostaa.
Huolimatta kiinnostuksestani helikoptereihin, sinisillä valoilla varustettuihin pakettiautoihin ja ihmisten auttamiseen tiukassakin paikassa, olen realisti tulevaa ammattiani kohtaan. En todellakaan kuvittele, että työ on vain pillikeikkaa.
Työ ei ole sankarityötä, vai pitäisikö sanoa vain sankarityötä, ja hyvä niin. Olen lähes kyllästymiseen asti saanut kuulla, että ensihoito on pitkälti siirtokeikkaa ja käyntejä ihmisten luona, jotka perusripulissa luulevat tarvitsevansa apua tai ovat niin tuhannen päissään, etteivät pääse sängystä ylös. Minulle on kerrottu loputtomiin, että osa työstä on samojen ihmisten toistuvia ongelmia, josta on glamour kaukana.
Uskon, että sellainen voi turhauttaa. Kuten myös se, että työ on henkisesti ja fyysisesti kuormittavaa ja huonosti palkattua. Kolmivuorotyö voi olla myös tosi huono homma kaltaiselleni herkkäuniselle, joka ei ole ihan nuorikaan enää.
Entä se arvostus ja kunnioitus sitten? Se ei taida olla keskimäärin ole lähelläkään sitä, mitä itse tunnen terveys- ja sosiaalialalla tai pelastusalalla työskenteleviä kohtaan. Nyrkistäkin voi saada missä tahansa työvuorossa.
Moni asia on pielessä, mutta silti ala houkuttaa. Alanvaihtoon ei riitä kiinnostus pillikeikkaa ajavia pakettiautoja kohtaan. Tarvitaan syvempi syy, ja tiedän varsin hyvin, mikä se itselläni on.
Jokunen vuosi sitten luin Hesarin jutun, johon olen palannut monesti. Artikkeliin on haastateltu eläköityvää ensihoidon vastuulääkäriä Teuvo Määttää, joka jutussa toteaa, ettei työ ensihoidossa ole adrenaliinityötä: ”Sankareita ei tässä tarvita, vaan sitä, että kestää nähdä pahoinvointia, kurjuutta ja sosiaalista hätää.” Se kolahti jo ensimmäisellä lukukerralla. Voisinko minä tehdä edes jotain, jotta joku ihminen saisi apua ja ehkä voisi paremmin? Samassa artikkelissa Määttä toteaa, että ”Ensihoitajan työ edellyttää, että pystyy tekemään nopeita ratkaisuja epävarmassa tilanteessa vajavaisin taustatiedoin. Temppujakin pitää opettaa, mutta ennen kaikkea ihmisten kohtaamista.”
Ihmistyö ja ihmisten kohtaaminen.
Niinpä. Nuo kaksi asiaa kertovat täysin syyn siihen, miksi opiskelen juuri nyt sitä, mitä opiskelen. Ja tuskin haittaa on siitäkään, että pillikeikkaa heittävät pakettiautot kiinnostavat.
Kun vielä mietin, haluaisinko poliisiksi vai ensihoitajaksi, sain viestin eräältä päihdetyötä tekevältä Instagram-seuraajaltani: ”Pääset sitten mihin vain noista toiveistasi opiskelemaan, nuo ammatit liippaavat toisiaan. Niissä kaikissa on myös samaa asiakaskuntaa, heitä vain katsotaan eri kulmista, tilanteista ja rooleista, ja eri lait ja säädökset ohjaavat toimintaa eri ammateissa. Ne duunit ovat ihmistyötä, joka ei poistu, vaikka maailma olisi kuinka digi.”
Seuraa blogia Facebookissa! Tervetuloa myös Instagramiin.
