Tunsin itseni tyhmäksi, hitaaksi ja kömpelöksi – ensimmäiset ambulanssivuorot takana

Tunnustettava on: ensimmäisessä 24 tunnin ambulanssivuorossani tunsin itseni tyhmäksi, hitaaksi ja kömpelöksi. Ja ne jos mitkä on tunteita, joita ei ainakaan kovin usein halua kokea, varsinkaan, kun on ollut töissään hyvä ja osaava. 

Nyt kolmen pitkän vuoron kokemuksella tiedän myös, että kehitystä tapahtuu jokaisessa vuorossa, eikä ala todellakaan tunnu väärältä. Päinvastoin: vaikka olen viihtynyt jokaisessa sairaalan osastotyöharkassa, tuntuu nyt vahvasti siltä, että tämä on juuri sitä, mitä haluan oppia tekemään.  

Kun ensimmäistä kertaa matkasin ambulanssissa oikean potilaan luokse, nipistin itseäni ranteesta: Tätä kohti olen kulkenut pian kaksi vuotta! Nyt olen täällä, enkä suinkaan millään juttukeikalla jotain aikakauslehteä varten. Olen matkalla tutkimaan, hoitamaan ja mahdollisesti kuljettamaan potilasta hoitajaopiskelijana. Että uskoako tätä nyt itsekään, varsinkin kun hoitoala ei koskaan ollut mikään suurin haaveeni.

Sairaalassakin olen käynyt vain synnyttämässä (työharkkoja lukuun ottamatta), enkä koskaan ollut ollut ambulanssissa. Koska kokemukseni pakettiautoista olivat jääneet yhden käden sormien varaan, oli ensimmäisessä vuorossa tutustuttava myös itse ajopeliin. Sivuoven kanssa ei tarvitse käyttää voimaa, sillä siinä on sähköavuste. Takaovien kanssa saa käyttää hieman voimaa, mutta ehdottomasti on muistettava laittaa ensin kiinni vasen ovi, ettei Mersun merkki irtoa. Entä kuinka aukeavat autossa sisällä olevat laatikot, miten paarit otetaan ulos autosta, millä tavoin kantotuoli kiinnitetään auton seinään, ettei se irtoa kuoppaisella pikkutiellä?

Kun miljöö on niin vieras, opittavaa ja muistettavaa on valtavasti. Ja vähän niin kuin juoksussa, liikkeelle on lähdettävä perusasioista ja pohjaa on rakennettava huolella. Onneksi hoito- ja happilaukkujen tarvikkeet sekä auton välineet käydään läpi joka vuoron alussa. Niitä myös täydennetään joka keikan jälkeen. Toiston takia olen jo alkanut oppia, mistä löydän lisää oksennuspusseja, missä päin hoitolaukkua tufferit ja sidostarpeet ovat ja että EKG-elektrodit löytyvät deffan vasemmanpuolisesta sisemmästä sivutaskusta.

Potilaiden ja heidän omaistensa kanssa on ollut luonnollista olla ja keskustella. Potilasraportin antaminen sairaalan hoitohenkilökunnalle sujuu kohtuullisen selkeästi ja potilaan tilan kirjaamisessa Merlot Mediin kehityn joka kerralla. Pikkutarkka saa ja kannattaa kirjaamisessa olla, koska se mitä ei ole kirjattu, sitä ei ole muiden silmissä tapahtunut. Kun tapaan potilaan ensimmäisen kerran, otan kiinni ranteesta ja tunnustelen pulssia, samalla kuin esittelen itseni ja teen huomioita: onko iho lämmin, kuiva vai mahdollisesti kylmänhikinen. 

Ja vaikka tunsin itseni ensimmäisessä vuorossa tyhmäksi, hitaaksi ja kömpelöksi, tunsin myös, että ne ovat inhimillisiä tunteita täysin uuden asian äärellä. Uskon myös, että tämän 240 tunnin työharjoittelun aikana monen asian tekeminen helpottuu. Ensimmäisellä kerralla jännitys toi oman lisänsä vuoroon, mutta jo toisessa vuorossa tunsin itseni rennommaksi, kolmannesta vuorosta puhumattakaan. Vaikka alku tuntui kankealta, oman kehityksen huomaaminen palkitsee.

Olen alkanut vihdoin oikeasti uskoa siihen, että minusta tulee kuin tuleekin ensihoitaja. Matkan varrella olen niin monta kertaa tuntenut epävarmuutta siitä, onko tässä järkeä, kannattaako panostaa johonkin näin vaikeaan näin paljon, pitäisikö vain palata vanhaan ja tyytyä siihen. Palkkakin olisi paljon parempi.  

Tuntui hyvältä, kun muutama minut tunteva ihminen on sanonut, että olen kuulemma empaattinen ja rohkea, ja että minulla on elämänkokemusta, intoa uuteen ja sydän paikallaan. Toivon, että ne yhdistettynä korkeaan motivaatioon tekevät minusta hyvän ensihoitajanalun. Nyt kun ensimmäiset askeleet nimenomaan ensihoitajana on otettu, tuntuu mahtavalta. Tämä tunne antaa myös vastaukset yllä oleviin kysymyksiin: on järkeä, kyllä kannattaa, ei pitäisi ja maksetaan tästäkin, sitten kun valmistut. 

Kuullaan taas, mukavaa maaliskuuta!

 Jenny