Uskaltaisitko hakea töihin vieraalla kielellä?

En tule selviämään tästä, ajattelin eräänä perjantaiaamuna, kun odotin tietokoneen ruudun äärellä Teams-palaverin alkamista. Alkava keskustelu oli tarkoitus käydä espanjaksi. Vaikka olen opiskellut kieltä monta vuotta, käytän sitä kuitenkin vain arjessa ja ystävien perheen kesken, ja tällä kertaa minua haastateltaisiin espanjaksi siitä, voisinko aloittaa vapaaehtoistyön Madridissa.

Ei minulla varsinaista hätää ollut. Jännitin silti. Halusin tehdä edes jonkinlaisen vaikutuksen. Antaa itsestäni todenmukaisen kuvan. Olla edes vähän hauska. Ehkä.

Kun 15 minuuttia oli kulunut, suljin tietokoneen. Haastattelija ei koskaan saapunut palaveriin.

Lähdin työpöydän äärestä moikkaamaan äitiäni hoivakotiin. Havahduin paikan päällä uudella tavalla siihen, kuinka moni puhui itselleen vierasta kieltä töissä. Työkieli on aivan eri asia kuin tilata kanaa ja perunoita ravintolassa.

Saadakseen työn heidän oli siis täytynyt uskaltaa käydä työhaastattelussa vieraalla kielellä, mitä esimerkiksi itse en ole koskaan tehnyt.

Oletko sinä? Uskaltaisitko?

En usko, että olemme tarpeeksi arjessa miettineet, miltä tuntuu puhua vierasta kieltä. Me mietimme yleensä vain, osataanko sitä.

On itsestäänselvyys, että ulkomaalaistaustainen hoitaja voi olla hyvä hoitaja. Tietenkin. Tämä on jo kulunut näkökulma. Sen rinnalla on tärkeää miettiä, miltä tuntuu tehdä vaativaa ihmissuhdetyötä kielellä, jolla henkilö ei voi olla täysin oma itsensä.

Jokainen meistä on opiskellut vähän jotakin vierasta kieltä. Me kaikki tiedämme, miltä tuntuu, kun kielestä katoavat sävyt tai miltä tuntuu, kun yhtäkkiä helppokin sana katoaa mielestä.

Eräs tuttava sanoo, ettei hän suostu puhumaan mitään vierasta kieltä siksi, ettei kestä ajatusta siitä, että näyttäytyisi jotenkin tyhmempänä kuin on.

Minulla ei ole enää tätä ongelmaa.

Kun aloin opiskella espanjaa, neljättä kieltäni, opettajani sanoi, että kielen puhumisesta 20 prosenttia on varsinaista vieraan kielen tuottamista ja loput 80 prosenttia sanatonta: hymy, ystävälliset silmät, katse, läheisyys. Se auttoi minua paljon.

Espanjaksi olen hiukan eri versio itsestäni. Olen edelleen minä, mutta vähän kapeammin. Saatan tietää täsmälleen, mitä ajattelen, mutta en saa sanotuksi sitä samalla tarkkuudella kuin jos puhuisin suomea. Minulta puuttuvat vivahteet, huumori ja nopeus.

Usein kun yritän huumoria, se menee pieleen. En tunne vielä espanjalaista keskustelukulttuuria ja huumorin sävyjä tarpeeksi hyvin, jotta voisin olla turvallisesti hauska. 

Näinä hetkinä ymmärrän vieraitten kielten puhumista välttelevän tuttavani valinnan. Hän ei halua ottaa sitä riskiä, että hänen ajatuksensa tulkittaisiin yksinkertaisiksi, koska hänen kielensä on yksinkertaista.

Kun ulkomaalaistaustainen ihminen puhuu meille epätäydellistä suomea ja keskitymme vain hänen sanoihinsa, emme kuule hänen äidinkielensä versiota hänestä. Tapaamme hänestä sen version, jonka hänen suomen kielensä pystyy hänestä juuri sillä hetkellä välittämään. Ihminenhän voi olla äidinkielellään nopea, ironinen ja hauska ja vieraalla kielellä totinen. Vähän kuin moni suomalainen on puhelias ja hauska tuttujen seurassa, mutta hiljainen ja varautunut vieraiden ihmisten kanssa.

Mutta persoona ei katoa vieraalla kielellä. Meillä on ihmeellinen kyky havaita, onko toinen empaattinen, oma-aloitteinen, kiinnostunut tai sosiaalisesti taitava, vaikka hän ei puhuisi lähes mitään.

Kun muistisairaiden arvostavan kohtaamisen menetelmän eli validaatiomenetelmän kehittäjä Naomi Feil kävi Suomessa 1990-luvulla, hänen kerrotaan käyneen ilmeistä päätellen hauskan keskustelun suomalaisen ikäihmisen kanssa.

Naomi Feil puhui englantia, ikäihminen suomea.

Kommunikaatio todella on muutakin kuin sanoja.

Jos ja kun autat ulkomaalaistaustaista ihmistä kommunikoimaan olemuksellasi ja hyväksynnälläsi, teet hänelle suuren palveluksen. Hänestä todennäköisesti tuntuu, että hän saa silloin mahdollisuuden näyttää, kuka hän oikeasti on.