Hoitajallakin on tunteet

Vuoron jälkeen kuljen kotiin tuttua reittiä. Katselen ympärilleni, mutten oikeastaan näe mitään, sillä tutun matkan pystyy kulkemaan ajatukset ihan muissa asioissa. Ajatukseni on vallannut töissä kohtaamaani potilas. Pohdin hänen elämätilannettaan: alkoholia, lapsia ja perheessä olevaa pahoinvoinnin määrää. Potilas on voinut niin huonosti, että on yrittänyt tappaa itsensä. Epäonnistunut siinä, onneksi. Kai? 

Raaka kevätviima puhaltaa kasvoihini ja havahdun huomaamaan edessäni kulkevan perheen, joka vaikuttaa onnelliselta. Hymyilen. Maailmassa on siis onnea, rakkautta ja jotkut voivat myös hyvin. 

Kevättuuli herätti minut hyvässä kohtaa, sillä teho-osastolla kohtaamme useimmat potilaat heidän elämänsä vaikeimmissa hetkissä, kuoleman vaarassa. Joskus huomaankin, että näkökulmani uhkaa vääristyä ja näen vain pahan ja ikävän. Mutta maailmaan mahtuu monenlaista muutakin: terveyttä, paranemisia, onnea sairauksista huolimatta, hyvää elämää ja hyvinvointia. Se on hyvä pitää aktiivisesti mielessä, sillä näkökulman kaventuminen on riski.

Jos näkökulma maailmaan kaventuu koskemaan vain pahoja ja surullisia asioita, alkaa ihminen helposti kyynistyä. Se on mielen suojakeino, yritys pitää oma mieli kasassa. Kyynisyys kuitenkin voi ajaa uupumiseen, eikä kyyninen työkaveri ole myöskään kovin mukava kollega.

Suurin osa hoitohenkilökunnasta suojautuu ammatti-identiteetin keinoin: on työminä ja vapaa-ajan minä. Ammattilainen osaa pitää asiat hiukan itsensä ulkopuolella menettämättä empatiakykyään. Ammattilainen ymmärtää myös sen, että jotkin ihmiskohtalot ja tapahtumat saattavat koskettaa enemmän kuin toiset. Se on inhimillisyyttä. Joskus itku ja potilaan asiat tulevat kotiin asti. Ammattilainen tietää myös, milloin tarvitsee apua ja mistä sitä voi saada. 

Olen itkenyt töissä potilaan ja omaisen vierellä, kahvihuoneessa, pukukopilla, pyöräillessäni kotiin. Olen surrut ihmiskohtaloa iltapalalla puolisoni kanssa, pestessäni hiuksia suihkussa, ulkoiluttaessani koiraa.

Minulle itku on oloa helpottavaa. Ilman itkua tunne ikäänkuin patoutuu sisälleni painavaksi möykyksi. Olen opetellut olemaan sinut itkemiseni kanssa ja sallin itselleni tunteen purkautumisen sopivassa kohdassa ja sopivalla voimakkuudella.

Joskus paras tunteen purkamiskeino on hysteerinen naurunremakka työporukalla, puhelu hyvälle ystävälle turhanpäiväisiä höpötellen tai hikinen liikunta. Sallin itselleni myös sen, etteivät kaikki potilastapaukset sureta tai itketä. Aina ei läikähdä siellä syvällä. 

Tunteidensa tunnistaminen ja hyväksyminen on meille hoitoalalla tärkeää. Niiden kautta ymmärrämme itseämme ja jaksamme paremmin. Tunteet ja niiden alkuperän ymmärtäminen voivat myös olla keino estää itseään kyynistymästä, uupumasta ja väsymästä emotionaalisesti raskaassa työssä. Sillä sitä hoitotyö on – emotionaalisesti haastavaa. Kannattelemme potilaita ja heidän omaisiaan, kollegoita ja tämän kaiken lisäksi vielä itseämme. Se on aika paljon yhdelle ihmiselle.