En hakenut lääketieteelliseen, koska en oikein tiennyt, mitä haluan lukion jälkeen enkä olisi jaksanut niin pitkää opiskelua. Enpä varmaan olisi sisään päässytkään matematiikan taitojeni takia. Olin lukiossa kiinnostunut biologiasta ja psykologiasta ja ajattelin, että sairaanhoitajan työssä nämä tieteet jotakuinkin yhdistyvät.
Hain siis sairaanhoitajakouluun. Opiskeluni oli kuitenkin etsikkoaikaa. Aloitin Salon terveydenhuolto-oppilaitoksessa, josta puolen vuoden jälkeen anoin siirtoa Turkuun. Sisätauti-kirurgisella osastolla tehdyn harjoittelun jälkeen totesin, ettei vuodeosastotyö taida olla minua varten. Vaihdoin suuntautumiseni leikkaus- ja anestesiasairaanhoitajaksi.
Yhtenä kesänä hain yliopistoon englannin kieltä opiskelemaan, mutten oikeastaan tiennyt mitä teen, jos pääsen sisään. Jossain vaiheessa sitten päätin, ettei sairaanhoitajakoulua kannata enää jättää kesken, koska aika ja oppiminen menisivät hukkaan. Ja että sittenpähän on ammatti, vaikken koskaan tätä tule kyllä vakituisena työnäni tekemään.
Nyt olen tehnyt sairaanhoitajan työtä 23 vuotta ja olen tyytyväinen valintaani ja ratkaisuihini. Miten ihmeessä tässä näin kävi?
Viimeinen harjoittelujaksoni kirurgian teho-osastolla taisi olla käännekohta. Tehohoitotyö yhdisteli leikkausosaston ja vuodeosaston toimintaa, potilaskontaktit olivat riittävän pitkiä ja samalla työn tempo oli nopeaa ja vaihtelevaa. Toki erilaiset organisaatiouudistukset, osastojen yhdistymiset ja muutot ovat muokanneet työtäni, enkä koe olevani enää samassa paikassa töissä kuin aloittaessani.
Miksi sitten viihdyn sairaanhoitajan työssä? Tai itseasiassa tehohoitajan työssä? Olen hyvin vaihtelunhaluinen ja nopeatempoinen luonteeltani, joten tehohoitotyö sopii kuvioon. Pidän ongelmanratkaisusta ja ihmisten kanssa työskentelystä. Ryhmätyöskentely on kuin joukkuepeliä, ja se kiehtoo minua myös.
En edes ollut tiedostanut ammattini tärkeyttä itselleni ja identiteetilleni, ennen kuin vuonna 2007 Tehyn masinoiman joukkoirtisanoutumisen yhteydessä oli asian äärelle pysähdyttävä. Virallisen irtisanoutumispaperin allekirjoittaneena tajusin, miten tärkeää työstäni olikaan minulle tullut ja miten paljon itsessäni oli tehohoitajaa. Se oli varsin silmiä avaava ajanjakso.
12.5. vietettiin kansainvälistä sairaanhoitajan päivää, ja päivä on myös sairaanhoitaja Florence Nightingalen syntymäpäivä. Florencen päivistä on kuljettu hurjasti eteenpäin, eikä vähiten kutsumustyön suhteen. Silti uskon ihmisten hoitamisen olevan tietyllä tapaa samanlaista kuin silloin Nightingalenkin aikoihin. Ihminenhän ei ole paljon muuttunut niistä ajoista; kaipaamme edelleen toisia ihmisiä ympärillemme, läheisyyttä, empatiaa ja huolenpitoa. Haluamme läsnäoloa, kunnioitusta omana itsenämme ja nähdyksi sekä kuulluksi tulemista. Ne asiat ovat melko pysyviä, 2020-luvullakin.
Sairaanhoitajuus on inhimillistä työtä ihmisten hyväksi. Se sisältää surua ja onnen hetkiä ihmisen ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen. Hoitajan työssä näkee yhteiskunnan koko kirjon asunnottomasta rikkaaseen johtajaan, ja työ tuo eteen asioita, joista sairaalan ulkopuolella ei tiedetä. Työmme on täynnä kokemuksia, joita muut eivät ymmärrä. Ja näkökulmia, jotka vaikuttavat työn tekijään ihmisenä.
Hyvää sairaanhoitajan päivää tänäänkin juuri sinulle!
Kiitos kun olet, osaat, koet, tunnet ja hoidat.
Ollaan jatkossakin ihmisiä ihmisille.
