Miksi tungemme ahtaaseen lokeroon itsemme ja muut?

Seksuaalisuus ja sukupuoli ovat aihepiireinä yksi intohimoni – ja myös ammattini – sillä olen sairaanhoitajan ammatin lisäksi auktorisoitu seksuaalineuvoja. Taannoin seksuaalineuvojakoulutuksessa minun, cis-ihmisen ja heteroseksuaalin, maailmankatsomus laajeni ja tarkentui. Löysin sanoja jo minussa olleille ajatuksille ja asenteille, kun perehdyin tutkittuun tietoon, syvennyin kokemusasiantuntijoiden puheenvuoroihin ja tutkiskelin itseäni.  

Työskentelen paitsi teho-osastolla sairaanhoitajana myös seksuaalineuvojana kivunhoidon klinikalla. Siellä kohtaan ihmisiä, joilla on hankaluuksia ja haasteita identiteettinsä herkimmillä alueilla. Seksuaalisuus ja sukupuoli ovat osa identiteettiä ja hyvin herkkiä asioita. Niihin voi liittyä monenlaista salattua ja kivuliastakin. Siksi näistä asioista pitäisikin pystyä puhumaan kunnioittavasti. Me sosiaali- ja terveysalalla olemme toisten kunnioittamisessa etulinjassa.  

Seksuaalivähemmistöjen asemaa ovat viime vuosina parantaneet esimerkiksi tasa-arvoinen avioliittolaki ja samaa sukupuolta olevien adoptio-oikeus. Työtä tasa-arvon puolesta toki riittää silti.

Sukupuolen suhteen olemme mielestäni melkoisessa jumissa. Geenit määrittelevät millaiset sukupuolielimet meille syntyy, mutta se ei tarkoita, että sukupuolia olisi vain kaksi. Esimerkiksi osa ihmisistä huomataan syntyessään intersukupuolisiksi, osalla se voidaan huomata vasta myöhemmin. Vaihtelua siis riittää.

Sosiaalisen sukupuolen taas määrittelevät kulttuuri ja yhteiskunta. Eli ihmiset. Olemmekin määritelleet melko tarkkaan, millaiset ominaisuudet kuuluvat vaikkapa naisille, miten mies pukeutuu ja minkälaisiin ammatteihin naiset ja miehet sopivat. Ei siis tunnu kovinkaan ihmeelliseltä, että joku kokee kyseiset roolit itselleen sopimattomaksi, kehonsa epämukavaksi ja sosiaalisen sukupuolensa muuksi kuin biologian määrittelemäksi.   

Rakentamamme sosiaalisen sukupuolen lokerot ovat auttamattoman ahtaita. Tiukasti rajattuihin ominaisuuksiin ei moni ihminen mahdu, vaikka välillä niin hurjasti yritämme.

Miksei nainen saisi olla voimakastahtoinen ja pyrkyri? Miksi balettia harrastavaa ja herkästi itkuun pillahtavaa miestä ei pidetä miehenä ensinkään? Onko naisen pakko hankkia lapsia ollakseen riittävän nainen? Kuuluuko miehen pukeutua aina housuihin? 

Tällaisiin lokeroihin haluamme usein itsemme lisäksi ahtaa muutkin ihmiset. Kun joku sitten haluaakin pukeutua hameeseen, kasvattaa parran ja sipaista huulipunaa huuliin, järkytymme. Kun toinen kertoo, ettei samaistu naisen tai miehen sukupuolirooliin, hämmennymme. Kun kolmas kertoo olevansa transsukupuolinen, emme enää tiedä mitä lokeroa käyttäisimme. 

Mielensä avaaminen uusillekin asioille on aikaa vievää ja joskus raskastakin. Se kuitenkin kannattaa, sillä matkalla oppii aina jotain myös itsestään. 

Voisiko myös oppia sen, ettei vaatisi muita elämään samassa lokerossa, jossa itse elää?  Oppisi sen, että vaikka oma elämä toimisi hyvin itselle, se ei välttämättä toimi toisille. Oppisimmeko löysäämään sen verran omasta lokerointi-innostamme, että antaisimme toisten etsiä omat lokeronsa tai – kertakaikkiaan – unohtaisimme lokerot kokonaan?