Angelin tyttöjen Tuuni: ”Haaveilijan luonne suojasi kiusaamiselta”

Tuuni Partti kiersi maailmaa Angelin tytöt -yhtyeessä. Nykyään hän opiskelee sairaanhoitajaksi.

Kuvateksti
Äidin kädenjälki. Utsjoen mallinen lapinpuku on Tuuni Partin äidin valmistama. Äiti on pohjoisessa tunnettu kädentaidoistaan. Kuva: Paula Myöhänen

”Olen luonteeltani haaveilija ja tarkkailija, mutta maailmaan tulin syöksysynnytyksellä ambulanssissa. Tuli varmaan kiire, koska olin päivän myöhässä lasketusta ajasta.

Äitini on käsityöläinen ja isäni poromies. Asuimme ensin isovanhempieni kanssa saman katon alla keskellä ei mitään, Inarin kirkonkylän ja Angelin kylän välissä. Neljä vuotta vanhempi isosiskoni Ursula työnteli minua nukenvaunuissaan. Olin kuusi, kun meille tuli sähköt. Jo lapsena saatoin istua tunteja kivellä tarkkailemassa luontoa ja ihmisiä.

Koulun alkaessa muutin 45 kilometrin päähän asuntolaan. Yhtäkkiä piha oli täynnä leikkikavereita. Mitä tekivätkään Länsmanin tytöt, kun loma alkoi keväällä? Kohokohta oli lämmittää sauna ja uida, vaikka järvellä oli vielä jäälauttoja.

Yläkoulussa minua yritettiin kiusata saamelaisuudestani ja pienuudestani, mutta lällättely meni minulta vähän ohi. Haaveileva ja tarkkaileva luonne on ollut hyvä suoja.

Diskossa Ivalossa saamelaisuudesta piti olla hiljaa, muuten tuli turpiin. Minulle on mysteeri, miksi valtakulttuuria ei kiinnosta pieni alkuperäiskansa. Miksi nostetaan nyrkkiä, vaikka emme halua riidellä? Emme halua riistää suomalaisilta mitään, vaan pitää huolta pohjoisesta.

Joikasin jo ekaluokalla. Yläkoulun jälkeen opiskelin vuoden kevyttä musiikkia Rovaniemellä, jonka jälkeen päädyin Helsinkiin. Angelin tyttöinä tulimme kunnolla julkisuuteen esikoisalbumillamme Dollalla 1992. Esiintyneet olimme jo vuodesta 1982. Pohjois-Norjassa olimme välillä jopa pieniä lapsijulkkiksia.

Yhtäkkiä annoimme sisareni Ursulan kanssa satoja haastatteluja. Kiersimme yli 40 maata. Haitissa tuli ensimmäisenä vahva tunne ulkomailla olemisesta, sillä seikkailihan James Bondkin siellä.

Teimme seitsemän vuotta 350 keikkaa vuodessa. Oli haipakkaa, toisaalta taas yhtä odottamista. Kun saamenpuku alkoi tuntua meistä 2000-luvun alussa lähinnä työvaatteelta, päätimme hiljentää tahtia. Nykyään keikkailemme satunnaisesti.

Jos olisin jatkanut ensimmäisessä ammatissani hammaslaboranttina, olisin nyt allergioideni takia ehkä työkyvyttömyyseläkkeellä. Poikani syntymän aikoihin viisitoista vuotta sitten valmistuin merkonomiksi. Samoihin aikoihin sairastuin kilpirauhasen liikatoimintaan ja sitten vielä vajaatoimintaan. Oli vuosia, jolloin energiani kului sairastamiseen.

Yritin saada pojalle neljä vuotta saamenkielistä päivähoitoa Helsingistä. Lopulta päätin tehdä asialle jotain. Opiskelin lähihoitajaksi ja työskentelin 8,5 vuotta saamenkielisenä lastenhoitajana samassa päiväkodissa. Nautin työstäni.

Voimiani alkoi kuitenkin syödä, etten ehtinyt enää hoitaa lapsia. Ovista ja ikkunoista tuli paperitöitä ja sijaistamisia. Tuntui, että päivä täytyi vain juosta läpi. Sai toivoa, ettei kukaan kuole. Se ei mennyt sihtini läpi.

Perheemme muutti Mikkeliin. Valmistun Xamkista sairaanhoitajaksi todennäköisesti ensi keväänä. Minusta ei saa perinteistä sisar hento valkoista sairaalaan, sillä haluan auttaa lapsia ja nuoria. Siihen tarvitsen vielä psykoterapian opintoja.

Ikävöin pohjoisen luontoa. Vaikka olen asunut etelässä kauan, koivut ovat yhä omaan silmääni luonnottoman pitkiä. Kun menen pohjoiseen ja näen lyhyemmät koivut, maailmassa on palikat kohdillaan.”

Teksti Minna Ruotsalainen