Suomalaiset eivät hyväksy perheväkivaltaa, mutta toisaalta siitä ei pitäisi heidän mielestään rangaista. Tässä olemme enemmän itäeurooppalaisten sarjassa, Helena Ewalds sanoo. Kuva: Jaakko Martikainen

Asiantuntija vetoaa: Kysykää suoraan, puuttukaa perheväkivaltaan

Perheväkivallasta on kysyttävä rutiinilla kaikilta, sanoo kehittämispäällikkö Helena Ewalds.

1 Olet pitkään kehittänyt lähisuhdeväkivallan ja perhesurmien ehkäisyä Suomessa. Miten perheen sisäisestä väkivallasta kannattaa kysyä?

Siitä pitäisi kysyä kaikilta samalla tavalla suoraan kuin tupakoinnista tai alkoholin käytöstä. Tätä tehdään vaihtelevasti, vaikka esimerkiksi neuvoloihin tuli tästä suositus 2000-luvun alussa ja kysymistä varten on erillinen lomake.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Väkivallan uhreille ei ole tiettyä luukkua. Se on terveydenhuollossa kaikkien asia ja siksi helposti ei kenenkään asia. Terveydenhuollon ammattilaiset ovat usein ensimmäisiä, jotka kohtaavat väkivaltaa kokeneet. Vastaanotolle saatetaan tulla epämääräisten oireiden vuoksi eikä ongelmasta puhuta suoraan. Tai sitten päivystyksessä paikataan fyysiset vammat.

Tunnistamista ja puheeksiottoa ei ole pakollisena hoitajien koulutuksessa, vaikka Istanbulin sopimus velvoittaa siihen. Esimerkiksi Ruotsissa koulutusta on. THL:llä on uusi verkkokoulutus ”Luo luottamusta, puutu väkivaltaan”.

2 Miksi kysyminen koetaan vaikeaksi?

Kynnys on usein oma pelko. Ammattilaiset pelkäävät, että puheeksiotto on haitaksi potilaskontaktille, mutta on tutkittu, että asiakkaat eivät koe sitä niin. Päinvastoin he sanovat: kukaan ei koskaan kysynyt. Usein pelätään, osaanko auttaa. Aina voi antaa uuden ajan ja etsiä keinoja. Usein riittää kuuntelu ja se, että uskoo asiakasta. Kunnilla on velvollisuus auttaa ja tarjota palveluja. Esimerkiksi Essotessa on luotu hyvä hoitopolku.

Lähisuhdeväkivaltaa peitellään ja hävetään. Sitä on kaikissa sosiaaliluokissa ja myös vanhusten kesken. Väkivalta on kansanterveysongelma, johon pitää puuttua. Myös moni ammattilainen on kokenut väkivaltaa. Kysyminen voi olla vaikeaa senkin takia.

3 THL selvitti vuosien 2003–2012 perhesurmia. Yllättikö jokin?

Uhka oli usein viranomaisten tiedossa ja silti surmaa ei saatu estettyä. Tekijä oli saattanut puhua avoimesti aikeistaan ja sanoa, että hänellä on kotona ase. Aina ei edes kysytty, onko perheessä lapsia. Väkivalta on usein jatkumo, jossa yhdistyy henkinen ja fyysinen pahoinpitely ja kontrollointi. Uhri sopeutuu ja tilasta tulee uusi normaali. Usein kysytään, miksi et lähde, mutta myös ero on riski. Sen onnistumiseen tarvittaisiin ulkopuolista apua.

Salassapito ohjaa toimintaa usein väärällä tavalla. Se voi olla myös puolustuskeino siihen, ettei tarvitse tehdä mitään. Asiakkaalta voi yksinkertaisesti kysyä, saanko kertoa tästä muille viranomaisille.

4 Väheneekö vai kasvaako naisten osuus väkivallan tekijöinä?

Tästä ei ole tarkempaa tietoa. Asiaa pitäisi tutkia. Turvakodeissa on noin 4 000 asiakasta vuodessa. Puolet heistä on lapsia. 2 000 aikuisesta noin 100 on miehiä. Usein he tulevat turvakotiin lasten kanssa.

5 Toimiiko lähestymiskielto?

Ei niin hyvin kuin toivoisi. Tästä on oikeusministeriön tuore selvitys. Ministeriö ehdottaa parannukseksi muun muassa sähköpantaa. Itse näkisin tärkeänä, että kiellon tarpeellisuuden osoittamista ja sen rikkomisen todistamista ei jätettäisi niin paljon uhrin harteille. Jos lähestymiskieltohakemus hylätään, hakijan on maksettava 260 euroa. Sekin voi estää hakemasta kieltoa.

Nollalinja 080 005 005 palvelee ympäri vuorokauden vuoden jokaisena päivänä. Puhelimeen vastaa ammattilainen. Turvakodit ovat maksuttomia ja niihin pääsee ilman lähetettä.

 

Helena Ewalds

  • Kehittämispäällikkö Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella.
  • Koulutukseltaan terveys­tieteiden maisteri, psykiatrinen sairaan­hoitaja ja diakonissa. Työskennellyt aiemmin muun muassa perhe­neuvojana ja terveydenhuollon opettajana.
  • Perheeseen kuuluu puoliso ja ­aikuinen lapsi.
  • Harrastaa luonnossa liikkumista.

Mainos
Mainos