Opiskellessani Turussa innostuin leikkaussalityöskentelystä ja haavanhoidosta. Jälkikäteen ajateltuna oli onni, etten suuntautunut sinne. Todennäköisesti olisin joutunut vaihtamaan ammattia.
Valmistuin sairaanhoitajaksi keväällä 2017. Samoihin aikoihin menin kihloihin pitkäaikaisen Sanna-puolisoni kanssa. Tosirakkaus voi löytyä Tinderistä. Suunnittelemme häitä ensi huhtikuuksi.
Samana vuonna olimme mökillämme Kustavissa juhlimassa kesän lopettajaisia, venetsialaisia. Päätimme ostaa ilotulitteitakin.
Seisoin kymmenen metrin päässä laiturilla, kun puolisoni kävi sytyttämässä viimeisen, kolmannen ilotulitteen. Mutta pata ei lähtenytkään suoraan ilmaan, kuten sen piti. Se räjähti.
Jokin kimpale sinkosi niin voimakkaalla vauhdilla silmääni, että se vei jalat alta. Oikea napakymppiosuma, sillä olin kaikista kauimpana. Kenellekään muulle ei sattunut mitään – onneksi. Emme ole kovia alkoholilla läträäjiä, eli sillä ei ollut osuutta asiaan.
Havahduttuani löysin itseni pitkin pituuttani laiturilta. Huusin, koska kipu oli polttava. Silmä oli turvonnut umpeen. Verta vuoti. Myöhemmin selvisi, että nenäluu oli murtunut ja olin saanut aivotärähdyksen.
Sovimme hätäkeskuksen kanssa, että menemme veneellä ja lossilla ambulanssia vastaan rannalle.
Parin päivän tutkimusten jälkeen lääkäri totesi, että silmä jää sokeaksi. Se oli niin pysäyttävä tunne, ettei sitä pysty kuvailemaan. Ajattelin, että olen vasta 25-vuotias ja koko loppuelämä pitäisi pärjätä vain toisella silmällä.
Olin vihainen raketinvalmistajillekin. Ymmärrän kyllä, että sekundaa mahtuu mukaan joka asiassa.
Moni kysyy ensimmäisenä, oliko minulla suojalasit. Ei ollut. Kuvittelin olevani tarpeeksi kaukana.
Toisessa silmässäni on iso musta piste. Reunoilta erotan värejä ja hahmoja epätarkasti. Syvyysnäkö puuttuu, siksi kompastuin aluksi kuoppiin ja kaadoin mehut pöydille. Saatan näyttää ajoittain kömpelöltä. Mutta elämässä on tärkeämpiäkin asioita. Jotkut eivät näe mitään.
Elämänlaatuni ei radikaalisti kärsinyt. Pystyn työskentelemään sairaanhoitajana psykiatrian puolella vanhusten parissa, koska en tee hoitotoimenpiteitä vaan keskustelukäyntejä. Näen päivittäin, kuinka yksinäisiä vanhukset ovat. Moni odottaa kylään lapsiaan, jotka saattavat kyläillä kerran kuukaudessa tunnin – jos silloinkaan.
Olen alkanut ajattelemaan enemmän turvallisuutta. Ikää tulee, mutta ehkä järkeäkin enemmän. Olen oppinut varovaisemmaksi. Kaikki voi olla pienestä kiinni ja asiat muuttua nopeasti.
Muistitrauma jäi, ilotulitteista katosi ilo. Kovat paukahdukset ja pamahdukset saavat adrenaliinin liikkeelle."
Elina vuonna 2007.
Elina Mänty
26-vuotias sairaanhoitaja Ruskolta. Työskentelee Tyksin vanhuspsykiatrian tehostetussa avohoidossa.
Jos en olisi sairaanhoitaja, työskentelisin it-alalla.
Teksti Minna Ruotsalainen
