Polkupyörä on ollut Emma Geisorille aina luonteva menopeli. Kuvat: Mikko Lehtimäki ja Emma Geisorin kotialbumi

Emma uupui opiskeluaikana: ”Tunnistan merkit, jotka pitää ottaa vakavasti”

Emma Geisor ei ehtinyt vielä työelämään, kun hän paloi loppuun. Kokemus on ollut nuorelle psykiatriselle sairaanhoitajalle arvokas.

”Vartuin ruotsinkielisellä rannikolla jalkapalloa harrastavassa perheessä. Vietimme vapaa-ajat pelikentillä. Isä valmensi, minä ja isoveljeni pelasimme sarjajoukkueissa.

Kun olin 16-vuotias, rakastuin vappu­bileissä nykyiseen avopuolisooni. Muutimme yhteen, kun olin lukion kolmannella. Olin kiinnostunut psykologin ammatista, mutta päädyin Vaasaan suorittamaan käytännönläheisempää psykiatrisen sairaanhoitajan tutkintoa.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Koska odotin erikoistumisopintoja ”kuin kuuta nousevaa”, ensi kuukaudet somatiikan parissa eivät olleet kovin inspiroivia. Pääsin kuitenkin haastaviin ja mieleisiin harjoittelupaikkoihin, kuten keskussairaalan akuutille päihdevastaanotolle sekä Vanhan Vaasan sairaalan oikeuspsykiatriselle osastolle.

Siellä kohtasin potilaita, jotka vasta oikean lääkityksen saatuaan tajusivat, miten vaarallisesti olivat vahingoittaneet läheisiään. Sain olla tukemassa niitä, jotka murtuivat ymmärrettyään totuuden tapahtuneesta ja itsestään.

Syksyllä 2017 kävimme opinnoissa läpi BDI-masennuskyselyä. Havahduin tunnilla siihen, että asia taitaa koskettaa minua omakohtaisesti. Kun tein testin kotona, sain lähes täydet pisteet.

Ryhdyin käymään viikoittain Nuorisoasema Klaaran vastaanotolla, mutta se ei riittänyt estämään seuraavan kevään pohjakosketusta.

Kun olin harjoittelujaksolla, kaaduin sänkyyn iltaseitsemältä, enkä ollut virkeä 12 tunnin unien jälkeen. Saatoin purskahtaa itkuun mitättömistä syistä, vaikka siitä, ettei heittämäni paperitollo osunut roskakoriin. Olin valtavan ahdistunut ja iloton.

Pistin Instagramiin postauksen, jossa tiedotin tilanteesta tutuilleni. Halusin heidän tietävän, miksi en välttämättä jaksa vastata yhteydenottoihin tai lähteä tapaamisiin.

Jouduin kolmen kuukauden sairauslomalle kesällä 2018. Ajattelin innostuneesti, että nytpä ehdin tehdä rästiin jääneitä kotitöitä ja valmistaa hyvää ruokaa töissä huhkivalle insinööripuolisolleni. Mutta en jaksanutkaan.

Eräs ystäväsi vinkkasi minut Svenska Ylen ohjelmasarjaan, jossa nuoret naiset kertoivat arjestaan yhteiskunnan paineissa. Tulin valituksi ja tein kotona videoita, joista Yle koosti materiaalin Areenaan. Vloggaus pakotti miettimään, mitä minulle oikeasti kuuluu.

Syksyllä 2018 tutkinnosta uupuivat enää viime metrit. Onneksi tehtäviä pystyi tekemään pitkälti kotoa. Valmistuin jouluna yhtä aikaa kurssikavereideni kanssa. En unohda ystäväni pitämää pikku puhetta, jossa hän noteerasi sinnikkyyteni ja menneitten kuukausien prosessin kehottaen iloiseen ylpeyteen.

Valmistumiseni jälkeen olen työskennellyt Vaasan päihdekeskuksessa, jossa tein opintoihini kuuluvan viimeisen harjoitteluni. Työskentelen vakituisesti korvaushoidossa, mutta mielelläni teen vuoroja myös katkaisuhoidon puolella. Raastavinta on hyväksyä, ettei hoitajana voi pakottaa asiakasta raitistumaan. Ilman omaa halua muutokseen parhainkaan puhe ei auta.

Olen kiitollinen työpaikkani ilmapiiristä ja joustavuudesta. Toipilaana teen 90 prosentin työaikaa. Kelan tukema terapiani päättyi keväällä, ja tunnen voivani hyvin.

Minut uuvuttivat roolit, joiden vangiksi olin jäänyt: liika suorittaminen, some-maailman kiiltokuvamaisuus, ylenpalttinen kiltteys, iloisuus ja sosiaalisuus. Menneestä oppineena uskon tunnistavani voinnistani merkit, jotka tulee ottaa vakavasti.”

 

Emma vuonna 2001

 

Emma Geisor

24-vuotias psykiatrinen sairaanhoitaja Mustasaaresta.

Jos en olisi hoitoalalla, työskentelisin hortonomina.

Teksti Erja Taura-Jokinen

 

Mainos
Mainos