Sveitsissä asuva Tuula Heikkinen, 59, lumoutui alppimaan kukista jo nuoruuden interrailmatkalla. Magnolia on hänen lempipuunsa. Kuva: Kati Schneider

Rintasyövästä toipunut Tuula muutti lastenhoitajaksi Sveitsiin – ”Vuoret tuovat minulle turvaa”

Kun Tuula Heikkinen, 59, toipui rintasyövästä, hän lähti Sveitsiin lastenhoitajaksi. Vuorten rinteillä hän kokee syvää rauhaa.

”Vietin lapsuuteni Kainuussa metsän keskellä. Luonto oli leikkipaikkani. Koulumatkoilla leikin kampaajaa letittämällä ja leikkaamalla heinämättäitä.

Valmistuttuani lastenhoitajaksi elämä vei minua Pohjois-Karjalaan, Savoon ja takaisin Kainuuseen. Tein töitä laidasta laitaan – leikkipuistoissa, päiväkodeissa, perhepäivähoitajana, henkilökohtaisena avustajana.

Kun kaksi lastani syntyivät 1990-luvun alussa, jäin useammaksi vuodeksi kotiäidiksi. Se oli ihanaa aikaa.

Isäni kuolema sysäsi minut kriisiin. Opin, että minun on tehtävä surutyö rauhassa ja käytävä asiat läpi pohjamutia myöten. Sain elämään puhtia kouluttautumalla uuteen ammattiin erä- ja luonto-oppaaksi. Työrupeamani Metsähallituksen luontokeskuksessa venyi kuuden vuoden mittaiseksi.

Samaan aikaan kävin läpi avioeroa. Minusta tuli etävanhempi. Lapset jäivät isänsä kanssa omakotitaloon, minä muutin pois.

Ero otti koville. Koin kuitenkin myös uudenlaista vapaudentunnetta: oli enemmän aikaa itselle ja haaveille.

 Jospa minäkin lähtisin ulkomaille, kun lapsetkin ovat isoja?

Mutta sitten tuli stoppi. Olin juuri aloittanut päiväkodissa lastenhoitajana, kun löysin kainalostani patin.

Rintasyövän kimppuun käytiin leik­kauksella, sytostaattihoidoilla ja sädetyksellä. Jouduin kohtaamaan ajatuksen kuolemasta. Surin, miten lapset pärjäisivät. Voimia sain luonnosta. Käänsin sänkyni niin, että näin ikkunasta kuusenlatvat. Kokosin myös valokuvistani ja ajatuksistani pienen omakustannekirjasen Luonto muistutti.

Neljä vuotta sairastamista ja kuntoutumista veivät talouteni kuralle. Jouduin turvautumaan toimeentulotukeen ja ruoka-apuun.

Sitkeästi pyrin muuttamaan ajatteluani positiiviseksi. Kirjoitin voimalauseen ’Minä paranen’ joka paikkaan: kahvipakettiin, peiliin, ulko-oveen.

Olen joka päivä kiitollinen siitä, että paranin ja sain jatkaa elämääni.

Olin 53-vuotias ja kaipasin muutosta. Olin lukenut viisikymppisestä miehestä, joka lähti avioeron jälkeen au pairiksi Englantiin. Jospa minäkin lähtisin ulkomaille, kun lapsetkin ovat isoja?

Sveitsi kiinnosti, sillä olin ihastunut sen vuoriin interraililla 80-luvulla. Pääsin töihin suomalais-sveitsiläiseen perheeseen, joka etsi lastenhoitajaa. Työkieli oli suomi, mikä sopi mainiosti, sillä minulla on onneton kielipää.

Lähtö jännitti ja kutkutti. Ennen lähtöä muutin kaiken mahdollisen rahaksi, jotta voisin matkustella vapaa-ajalla.

Sveitsissä keskityin itseeni ja sain etäisyyttä rankkoihin kokemuksiini. Kun seisoin vuorenrinteellä ja katselin lumihuippuisia vuoria, koin syvää rauhaa.

Vuoden kuluttua palasin Suomeen, mutta en saanut oikein otetta työelämästä. Minulla on vasemmassa kädessä lymfaturvotusta, eivätkä raskaat työt sovi minulle.

Kaipasin Sveitsiin. Niinpä palasin syksyllä 2018 postikorttimaisemiin kahden Suomi-vuoden jälkeen. Työskentelen suomalais-sveitsiläisessä perheessä, jonka kaksoset ovat nyt viisivuotiaita. Työ on riittävän kevyttä.

Asumme pikkukylässä Zürichin lähellä. Vähän matkan päässä alkavat kolmen kilometrin korkeuteen kohoavat vuoret. Ne tuovat minulle turvaa. Penkit vaellusreittien varrella ovat sohviani. Saatan istua pitkiä toveja maisemia ihaillen ja mietiskellen.

Elämäni on kuin vuorenrinnettä kiertävä serpentiinitie. Olen kohdannut rotkoja, jyrkänteitä ja tunneleita. Mutta nyt olen polulla, jota on helppo kulkea.”

Teksti Tiina Suomalainen