Salli Hakala työskenteli ennen toimittajan uraa kymmenisen vuotta sairaanhoitajana.
Kuva: Kirsi Tuura
Kirjoittaja
Meri Toivanen
12.8.2026 klo 9:12
Toimittaja Salli Hakala teki viime keväänä jotain poikkeuksellista. Hän hankkiutui töihin palvelutaloon kertoakseen Ilta-Sanomien lukijoille, mitä suomalaisessa vanhustenhoidossa tapahtuu.
Hoivakodit olivat vuoden alussa jälleen uutisissa. Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin kyseli toimitukselta ideoita uusista tavoista, joilla kansaa huolettavaa aihetta voisi käsitellä.
Hakala heitti ajatuksen toimituksen chattiin. Entä jos hän menisi sairaanhoitajaksi palvelutaloon ja kertoisi lukijoille, mitä koki?
Hakala on työskennellyt toimittajana joitakin vuosia. Ilta-Sanomiin hänet vakinaistettiin tämän vuoden alussa.
Sairaanhoitajana työura on pidempi: kymmenisen vuotta erikoissairaanhoidossa.
Mainos alkaa
Mainos päättyy
Mainos alkaa
Mainos päättyy
Päätoimittaja Appelsin kiinnostui Hakalan ideasta. Keskusteluihin otettiin mukaan työoikeuteen perehtynyt juristi.
Maaliskuussa Hakala aloitti työt yksityisessä Parkinmäen palvelutalossa Turussa. Paikka oli noussut esiin kyselyssä, jossa Ilta-Sanomien lukijat kertoivat vanhustenhoidon ongelmista.
”Parkinmäki oli otos siitä, mitä Suomessa tapahtuu. Ongelmia on monessa paikassa”, Hakala sanoo.
Nopeasti työvuoroon
Palvelutaloon jättämässään avoimessa hakemuksessa Hakala kertoi osaamisestaan rehellisesti.
”Ainoa asia, mitä loruilin, oli aikomus muuttaa Turkuun. Sitä en ollut tekemässä.”
Vastaava sairaanhoitaja ei työhaastattelussa ihmetellyt, että Hakala oli valmis tekemään lähihoitajan vuoroja. Olihan se tavallaan perusteltua, Hakala sanoo. Hän kertoi rekrytointivaiheessa, että oli opiskellut media-alaa ja palasi hoitoalalle tauon jälkeen. Alkuun olisi hyväkin keskittyä perushoitoon.
Haastattelija teki Hakalan mukaan selväksi, että talossa oli jatkuva työvoimapula. Vajausta oli jo seuraavana päivänä.
”Enempää ei kysytty tilanteista, joita minulle on tullut vastaan eikä selvitetty, mitä tiedän kuolevien hoidosta.”
Kaksi ammattia
Lapsena Salli Hakala halusi toimittajaksi. Se oli suvusta tuttu ammatti, esikuvia oli monta.
Ensin hänestä kuitenkin tuli sairaanhoitaja. Lukion viimeisellä luokalla Hakala nimittäin alkoi odottaa esikoistaan. Hän järkeili tarvitsevansa ammatin, josta työn saa varmasti.
Aluksi hoitoala jännitti. Hakala oli ujo, ei ollenkaan sellainen kuin sairaanhoitajat: määrätietoisia, rohkeita, aina homma hanskassa.
”Pian kuitenkin huomasin, ettei hoitajan tarvitsekaan olla itsevarma matami. Herkkyys on valttia myös.”
Kymmenen vuotta Hakala työskenteli sisätautiosastolla, päivystyksessä, tehovalvonnassa. Porvoon sairaalassa, Helsingin Malmilla ja Meilahdessa.
Hoitoalasta tuli rakas. Hän piti ihmisistä. Tykkäsi jutella yövuoroissa niiden potilaiden kanssa, jotka valvoivat.
Koronan hiipuessa 2022 Hakala jäi pois hoitotyöstä. Hän vakuutteli itselleen, ettei kyse ollut pandemiauupumuksesta. Jälkeenpäin on pitänyt tunnustaa, että väsymys oli aikamoista.
Hän aloitti journalismiopinnot Jyväskylän yliopistossa. Ensimmäinen työharjoittelu oli Ilta-Sanomissa, ja sille tielle Hakala jäi.
Poikkeuksellinen työtapa
Hakalan juttu Parkinmäestä julkaistiin toukokuun alussa. Hän kertoi hoitajien jatkuvista tuplavuoroista ja työvoimapulan aiheuttamasta kaaoksesta. Asukkaiden liian pitkistä paastoista, lääkevirheistä, kuolevien olemattomasta saattohoidosta.
Ne eivät ole uusia asioita vanhustenhoidossa, mutta nyt niistä pääsi kertomaan lähempää.
Suomalaisessa journalismissa soluttautuminen on harvoin käytetty menetelmä. Se on kuitenkin Journalistin ohjeiden mukaan mahdollista. Toimittajan on pääsääntöisesti ilmoitettava ammattinsa, mutta tietoja saa hankkia poikkeavilla keinoilla, jos yhteiskunnallisesti merkittäviä seikkoja ei voida muutoin selvittää.
Totesin, että minun on pakko kertoa totuus. Jos hoitajat eivät hoida kunnolla, sekin on kerrottava.
Hakala ei kokenut, että olisi soluttautumisellaan rikkonut sairaanhoitajan etiikkaa. Asukkaiden yksityisyys ei missään vaiheessa vaarantunut. Toimituksessa korostettiin, että jos Hakala näkee epäkohtia, niihin ei saa lähteä mukaan.
”Oli päivänselvää, että teen hoitotyötä niin täysillä ja hyvin kuin osaan ja pystyn.”
Mutta se Hakalaa huoletti, mitä hän joutuisi kertomaan hoitajista. Hän ei halunnut syyttää hoitajia tai antaa sellaista kuvaa, että vanhustenhoito on pilalla heidän takiaan.
”Totesin kuitenkin, että minun on pakko kertoa totuus. Jos hoitajat eivät hoida kunnolla, sekin on kerrottava.”
Huolestuttavia asenteita
Kuusi perehdytysvuoroa riitti siihen, että Hakalalla oli juttu kasassa. Puhtaita papereita eivät artikkelissa saaneet lopulta hoitajatkaan.
Hakala kuuli hoitajien puhuvan siitä, ettei elämänsä loppuvaiheessa olevia asukkaita kannata ylihoitaa. Mitä se ylihoito on, hän kysyy. Sitä harvoin määritellään.
Hakalasta vaikutti, että ylihoitoon vetoamalla saatettiin selitellä vaikkapa epätarkkuuksia lääkehoidossa.
”On tosi vaarallista päättää, ettei hoidon tarvitsekaan olla enää niin justiinsa. Että ei ole niin tarkkaa, syökö vanhus vääriä pillereitä vai ei. Näin ei voi olla.”
Hakala järkyttyi tilanteista, joissa hoitajat eivät halunneet olla asukkaiden seurassa.
Jotkut hoitajat eristäytyivät asukkaista, Hakala sanoo. He saattoivat istua tunninkin selaamassa somea. Osasyy oli varmasti väsymys.
”Kyllähän se väsyttää, jos tekee vaikka viisi tuplavuoroa putkeen. Mutta työnantaja ei saisi päästää tilannetta siihen.”
Hoitajien asenteissakin voi olla vikaa, Hakala sanoo. Ei välttämättä edes ymmärretä, kuinka tärkeää seura on ikäihmisille. Hän näki tilanteita, joissa hoitajat eivät halunneet olla asukkaiden seurassa. Se järkytti.
Vahvat hoitajapersoonat muokkaavat työyhteisön henkeä, Hakala toteaa. Nuivasta suhtautumisesta voi tulla kierre.
Hän tietää, että hoivakotia ei voi verrata erikoissairaanhoitoon. Ehkä silti vähän pitäisi. Ympärivuorokautisen hoivan vanhukset ovat monisairaita. He eivät ole vain asukkaita, vaan myös potilaita, joiden hoitaminen vaatii osaamista ikääntymisestä, sairauksista ja hoitotyön etiikasta.
Sitä paitsi työstäkin tulee palkitsevampaa, kun ymmärtää paremmin asioiden syitä ja seurauksia.
Saattohoito heikoissa kantimissa
Hakalan mielestä on sanottava ääneen, että kaikilla hoivakotien työntekijöillä ei ole riittävää osaamista. Huono kielitaito voi lisätä hankaluuksia entisestään.
Lähihoitajat ja sairaanhoitajat työskentelivät Parkinmäessä pitkälti erillään toisistaan, Hakala sanoo. Sairaanhoitajat jakoivat lääkkeet ja hoitivat hallinnon. Lähihoitajat tekivät perustyön. Hakala kuuli kuittailua siitä, että oli sairaanhoitaja.
”Heitettiin läppää, että tuommoinen nightingale on täällä tekemässä perustyötä.”
Hänestä sairaanhoitajien olisi hyvä olla näkyvämmin läsnä hoivakotien arjessa. Sairaanhoitajien ja lähihoitajien saumattomasta yhteistyöstä hänellä on hyvä kokemus Porvoon sairaalasta.
Saattohoito on kehittynyt, mutta hoivakodeissa kehitys kulkee perässä, vaikka niissä kuollaan koko ajan.
Hakala kertoi jutussaan myös palvelutalossa kuolevasta vanhuksesta, joka huusi yksin ja hädissään. Niin ei olisi käynyt sairaalassa, Hakala toteaa. Olisi annettu morfiinia ja rauhoittavia, käyty katsomassa useammin.
”Meillä on olemassa lääkkeet. Kenenkään ei pitäisi lähteä täältä kivuissa tai ahdistuneena.”
Saattohoito oli Hakalan mielestä Parkinmäessä heikoissa kantimissa: Hoitajia oli liian vähän, samoin osaamista. Kuolevat joutuivat olemaan pitkiä aikoja yksin varsinkin öisin.
Hakala oli ehtinyt nähdä työssään Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä, miten saattohoito kymmenen vuoden aikana kehittyi. Hoivakodeissa kehitys kulkee perässä, vaikka niissä kuollaan koko ajan.
Paljastus yllätti työnantajan
Perehdytysvuorojen jälkeen Salli Hakalalle tarjottiin Parkinmäestä pidempää sijaisuutta. Pitää miettiä, hän sanoi, lähti Helsinkiin ja kirjoitti jutun valmiiksi.
Julkaisua edeltävänä päivänä Hakala soitti palvelutalon toimitusjohtajalle ja kertoi olevansa toimittaja. Vastaanotto oli kuulemma yllättynyt mutta rauhallinen.
Ilta-Sanomien jutussa toimitusjohtaja sanoi, ettei tiennyt talossa tehtyjen tuplavuorojen määrästä. Hoitotyöstä vastaava johtaja myönsi puutteet perehdytyskäytännöissä.
Työkaverit toimituksessa hehkuttivat Hakalan kirjoittamaa juttua, mikä herätti hänessä ristiriitaisia tunteita. ”Tajusin, että hoitajana en olisi ikinä voinut saada sellaista palautetta.”
Jälkeenpäin Hakala arvelee, että palvelutalossa oli ehkä osattu varautua mediahuomioon. Varsinais-Suomen hyvinvointialue oli päättänyt valvontakäyntien perusteella huhtikuussa, ettei Parkinmäkeen sijoiteta uusia asukkaita. Siitä vain ei kerrottu julkisuuteen ennen Ilta-Sanomien kirjoitusta.
Parkinmäen palvelutalosta ei haluttu kommentoida Tehy-lehdelle tässä jutussa esiin tulevia asioita tai sitä, millaisia vaikutuksia Ilta-Sanomien jutulla on ollut talon toimintaan.
”Meillä on parhaillaan käynnissä palvelutalon sisäisiä prosesseja, jotka ovat vielä kesken. Tämän vuoksi emme pidä tarkoituksenmukaisena osallistua aihetta koskevaan julkiseen keskusteluun tällä hetkellä”, toimitusjohtaja Susanne Karlsson vastasi sähköpostitse.
Kollegoiden reaktio helpotti
Julkaisupäivänä Hakala jännitti niin paljon, ettei uskaltanut vilkaistakaan juttuaan. Hän pelkäsi, että kollegat väittäisivät hänen mustamaalanneen koko hoitoalan.
Mutta eri kanaviin pulpahteli viestejä, joissa he kiittivät ja sanoivat, että ongelmista on puhuttava. Monen mielestä on karhunpalvelus, jos ala maalataan kauniimmaksi kuin se on.
”Koin suunnattoman helpotuksen.”
Pari viikkoa myöhemmin Hakala tapasi juhlissa hoitajakavereitaan ja pohti ääneen, onko hänellä enää koskaan tulemista alalle.
Tervetuloa meidän osastolle, kollegat sanoivat.
Hoitajia ei hehkuteta
Ilta-Sanomille Hakalan soluttautuminen toi paljon huomiota. Juttua pidettiin tärkeänä ja sitä luettiin paljon.
”Voi sanoa, että se oli hittijuttu”, Hakala sanoo.
Työkaveritkin hehkuttivat. Se tuntui tietysti hyvältä, mutta Hakala ei osannut ottaa kehuja vastaan. Oikeastaan häntä alkoi jurppia.
Syy oli selvä.
”Tajusin, että hoitajana en olisi ikinä voinut saada sellaista palautetta. Kun on hiki persiissä elvyttänyt jonkun takaisin elämään ja hoitanut omaiset siinä sivussa, kukaan ei tule pukkarissa sanomaan, että jumalauta sä oot hyvä työntekijä.”
Hoitoalalla ajatellaan, että kaikki tekevät samaa rankkaa duunia ja ovat samalla viivalla, Hakala sanoo. Kenenkään suoritus ei nouse esiin. Mistään ei kiitetä erikseen. Osastokokouksessa ei hurrata, että saakeli kun sait tänään laitettua sen katetrin, vaikka kukaan muu ei saanut.
Vahvuudet saatetaan tunnistaa, mutta niistä ei kehuta, edes työyhteisön sisällä.
