Minna Bergman – kätilö, joka osaa kertoa
Kustannusosakeyhtiö Otava etsi Kätilöliiton kautta sopivaa synnytyssalikätilöä kirjaa varten. Ehdokkaita nimettiin useampia. Heidän joukostaan valikoitui pitkän linjan kätilö Minna Bergman, 51, Piikkiöstä.
”En ollut villeimmissä unelmissakaan ajatellut, että minun työstäni kirjoitettaisiin kirja.”
Valinta oli osuva siksikin, että kätilön työstä kertovat kirjat ovat kiinnostaneet Minnaa pitkään ja hän on niitä keräillytkin. Minna luki jo 11-vuotiaana Bertta Valtosen muistelmat Kätilönä Karjalassa ja vähän muuallakin.
Minna sai olla valitsemassa kirjan kirjoittajaa. Hän luki vinon pinon ehdokkaiden kirjoja. Parhaiten synkkasi toimittaja, tietokirjailija Laura Frimanin kanssa. Hänen kanssaan Minna vietti päiviä ja päiviä kertoen työstään.
Minna halusi, että kirjasta huokuu ylpeys kätilön ammatista.
”Kätilöt ovat tekemisissä elämän isojen asioiden kanssa. Samalla kirja kertoo naisen kehon ihmeellisestä voimasta.”
Minna tahtoi kirjasta välittyvän, mitä nykypäivän kätilötyö on. Hänen mielestään monilla on siitä perin kapea kuva. Herkästi ajatellaan, että kätilöt koppaavat vauvan ja se on suurin piirtein siinä. Jopa ihan läheiset yllättyivät siitä, mitä kaikkea työ voi sisältää.
Minnan omasta toiveesta kirja alkaa synnytyksestä, jossa Minna teki virhearvion, mutta kaikki meni lopulta hyvin.
”Ruoskin itseäni tilanteesta pitkään.”
Vaitiolovelvollisuus on Minnalle pyhä sakramentti. Se rajasi paljon kirjan tekemistä. Minna kysyi luvan jokaiselta synnyttäjältä, josta hän kertoo kirjassa pitkän tarinan. Kukaan ei kieltänyt. Kirjassa kerrotaan muun muassa suurperheen äidin synnytyksestä sekä siitä, millaista on avustaa ympärileikattua äitiä alatiesynnytyksessä tai auttaa kuollut vauva maailmaan.
”Työmme sisältää myös surua ja draamaa, ei pelkkää vauvapumpulihöttöä. Halusin tuoda kirjassa surun ja vaikeat asiat esille niin, ettei se lisäisi kenenkään taakkaa.”
Olen kirjallisuuden ystävä, mutta minulla itselläni ei ole pitkäjänteisyyttä kirjoittaa.
Synnyttäminen on herkkä aihe, joka nostattaa tunteita. Minna oli valmistautunut saamaan ryöpyn kitkerääkin palautetta.
”Sitä tuli marginaalisesti. Jotkut kokivat, että olin sektiovastainen, epiduraalivastainen tai vastustin luonnollista synnytystä.”
Minna yllättyi, että ensimmäisenä kirjasta valmistui kansi ja päätettiin kirjan nimi. Hänet kuvattiin kantta varten jo, kun sisältö oli melko kesken.
Kollegat ehdottavat välillä, että tee Minna toinen kirja.
”Luulen, että tämä oli once in a lifetime -kokemus, josta olen otettu. Olen kirjallisuuden ystävä, mutta minulla itselläni ei ole pitkäjänteisyyttä kirjoittaa. Arvostan ammattikirjoittajan kykyä jäsentää asiat.”
Kirja huomattiin mediassa, ja Minna esiintyi muun muassa Huomenta Suomessa ja Ylen aamussa.
”Niinä viikkoina tapahtui paljon isoja asioita, hyvää ja huonoa. Kirja ilmestyi, ja minut valittiin Tehyyn päättäjäksi. Oma lapseni sairastui vakavasti. Hymyilin televisiossa, ja mielessäni oli kuolemanpelko. Onneksi lapsi on nyt ok.”
Koskettavin palaute kirjasta on melko tuore. Minnan työvuoron alussa synnyttäjä oli ponnistusvaiheessa keskittyneenä omassa kuplassaan. Minna esitteli itsensä. Synnyttäjä kysyi, oletko se Minna, joka on kirjassa. Kun Minna myönsi, synnyttäjä huokaisi: ”Ihanaa. Se kirja on ollut mulle tosi tärkeä.”
Laura Friman ja Minna Bergman: Kätilö kanssasi – Synnytyskertomuksia, Otava 2025.
Juuso Laitinen – ensihoitaja murtaa puhumattomuuden kulttuuria
Kun Juuso Laitinen, 38, oli toipumassa masennuksesta ja uupumuksesta, hän alkoi kirjoittaa. Aluksi kirjoittaminen ensihoitajan arjesta ja vaikeista tunteista oli omaa terapiaa.
Juuso lähetti tekstit parille kaverilleen ja pyysi: Älkää mielistelkö, antakaa rehellistä palautetta. Kaverit sanoivat, että lukisivat mielellään lisää. Juuso teki työtä käskettyä. Kun tarinat olivat kasassa, hän lähetti ne kustantajalle, joka kiinnostui heti. ”Se kävi yllättävän helposti.”
Juuso tahtoo korjata käsitystä, jonka mukaan ensihoidossa pitää olla kova ja tunteet on sysättävä syrjään. Hän kertoo kasvaneensa ensihoitajan työssä nuoresta pojasta aikuiseksi ja sanoo nyt, että ehkä 19-vuotiaan ei pitäisi joutua viemään suruviestejä.
”Siihen aikaan mallina oli, että asioista ei puhuta ja vapaalla vedetään pää täyteen. Haluan murtaa sitä tyyliä. Puhuminen on tervettä.”
Juuso kertoo omasta sairastumisestaan avoimesti, varoittavana esimerkkinä, jotta ihmiset rohkenisivat hakea apua mielenterveysongelmiinsa.
Kirjassaan Juuso avaa ensihoitajan sielunmaisemaa. Hän kertoo 20-vuotisen uransa mieleenpainuvimmat potilaskeissit. Tarinoissa on tunteita laidasta laitaan: surua, huumoria, ärsytystä. Nimellään kirjassa esiintyy vain yksi potilas: laulaja Topi Sorsakoski. Siihen Juuso kysyi luvan. ”Se oli vaikuttava kohtaaminen.”
Muuten tapahtumissa ei mainita paikkakuntaa tai potilaan anonymiteetti on varmistettu esimerkiksi muuttamalla ikää tai sukupuolta. Osan tarinoista Juuso sanoo skipanneensa automaattisesti, ettei vaitiolovelvollisuus vaarannu.
”Sarjoissa, somessa ja kirjassakin kuvataan hätätilapotilaita. Mutulla sanon, että sankaritekoja on ehkä kymmenen prosenttia työstä. Kaikissa kohtaamisissa ei ole draamaa. Tapaamme esimerkiksi paljon vanhuksia, joiden yleistila on laskenut. Välillä jopa annamme oksennustautiin kotihoito-ohjeita.”
Olen yöeläin. Kirjoittaminen on tuonut elämään sisältöä.
Juuso toivoo, että lukija ymmärtäisi, miten hauras elämä on. Hän näkee työssään, että mitä tahansa voi tapahtua.
”Elämä on lahja. Sitä pitää vaalia. Ihan pienestä ei kannata pahoittaa mieltään.”
Juuso kuuntelee paljon äänikirjoja. Lukemiseen hän ei keskittymishäiriön vuoksi pysty syventymään.
”Kaverit kettuilevat, miten pystyn kirjoittamaan, kun en pysty lukemaan. Vastaan, että ne ovat kaksi eri asiaa.”
Ensihoitoa kuvaavista kirjoista Juuson suosikkeja ovat Paul Eskelisen, Kari Hautamäen ja Jarmo Turvan kirjat.
”Tykkään kirjoista, joissa kerrotaan työstä, mutta joissa on myös henkilökohtainen taso. Ennen oli muotia true crime, nyt true life. Myös esimerkiksi palomiehet ovat innostuneet kirjoittamaan kirjoja. Ihmisiä kiinnostavat tosielämän tapahtumat.”
Juusoa ilahduttaa, että hänen kirjansa on keikkunut korkealla äänikirjojen kuuntelulistalla ja palveluun kirjoitetut palautteet ovat hyviä. Hän on huomannut, ettei ole jaksamista koskevien asioiden äärellä yksin. Hän on saanut avoimuudestaan paljon kiitosta.
”Työ on mulle tosi tärkeä, vaikka se on aiheuttanut myös paljon pahaa.”
Juusolla riittää tarinoita, ja tekeillä onkin jo toinen kirja.
”Olen yöeläin. Kirjoittaminen on tuonut elämään sisältöä. Se on työkalu, jolla jäsentää ajatuksia. Kerralla voi tulla satakin sivua. Sitten voi kulua aikaa, ettei kirjoittamisesta tule mitään. Onneksi ei ole aikataulupaineita.”
Olisitko uskonut, että sinusta tulee kirjailija? ”En. Taikuri on itsekin hämillään.”
Juuso Laitinen: Elämä käsissä – Tarinoita ensihoitajan arjesta, Bazar 2025.
Raija-Leena Rekilä – suljetulle piiloutuu paljon tarinoita
Aluksi psykiatrinen sairaanhoitaja Raija-Leena Rekilä, 60, tahtoi kirjoittaa työstään suljetulla osastolla lapsilleen. Lapset yllyttivät tarjoamaan tekstejä julkaistaviksi.
Raija-Leena työskenteli yli kaksikymmentä vuotta psykoosi-osastolla.
”Suljetulle piiloutuu valtava määrä elämäntarinoita, jotka ansaitsivat tulla kerrotuiksi. Työ ei ollut vain työtä, vaan yhdessä elämistä ja arjen jakamista.”
Ensimmäiset Raija-Leenan kustantajille lähettämät tekstit olivat fiktiivisiä. Ne eivät tehneet kauppaansa, mutta Deadline Kustannus ehdotti, voisiko hän kirjoittaa ammatilliset muistelmat. Aluksi mahdollisuus pelotti.
”Mietin, onko minulla oikeutta kertoa näitä tarinoita, vaikka ne ovat myös minun tarinoitani. Sote-maailma on pitkään ollut suljettu. On ajateltu, että vaitiolovelvollisuuden takia ei saisi jakaa mitään. Nyt se on ehkä lientynyt, koska alalta on julkaistu useita kirjoja.”
Raija-Leena on muokannut potilastapauksia niin, ettei niitä pysty yhdistämään oikeisiin ihmisiin.
”Kysyin monta kertaa kustannustoimittajalta, voinko kirjoittaa näin. Enhän loukkaa tai alenna ketään? Osaston elämään kuului myös paljon huumoria. Pelkäsin, välittyykö se oikein.”
Kirja kuvaa mennyttä maailmaa – työyhteisöä, jota ei enää ole. Raija-Leena epäilee, että asumispalveluyksiköissä voi tänä päivänä olla samantapaista elämää.
Kun Raija-Leena tapaa vanhoja työkavereita, he muistelevat potilaita.
”Olen aina ollut kova kiintymään potilaisiin. Työkavereista moni jakaa oireen. Ehkä potilaat aistivat, että me vilpittömästi tykkäsimme heistä.”
Tällä iällä uskaltaa jo paljastaa oman haurautensa ja osaamattomuutensa.
Kirjassa Raija-Leena haluaa osoittaa, että psyykkisesti sairaat ovat kuten muutkin. Potilailla saattoi olla takanaan raskaita kokemuksia kuten lapsen menetys.
”Heillä on samat tunteet ja toiveet, mutta heille on jaettu huonommat kortit. Sairautta ei voi panna sivuun. Se sekoittaa arkea ja rampauttaa sosiaalista vuorovaikutusta. Ihmisillä on usein ennakkoluuloja. Moni on kysynyt, pelottiko työ, vaikka ne tilanteet olivat tosi harvinaisia.”
Raija-Leena kertoo, että hoitosuhteilla oli iso vaikutus puolin ja toisin. ”Kun pääsee psyykkisesti sairaan sisäpiiriin, sosiaaliselle kovalevylle, vastuu on valtava.”
Raija-Leena toivoo, että hänen kirjansa päätyisi esimerkiksi nuoren hoitajan käsiin, joka miettii, olisiko psykiatria hänen alansa. Kirja voisi tarjota oivalluksen, miten moniulotteista työ on.
”Ei ole sattumaa, että olin melkein 60-vuotias, kun kirjoitin kirjan. Ihminen käy iän myötä asioita läpi, ja tulee tarve tehdä tilinpäätöksiä. En osannut odottaa, miten paljon tunteita joudun käsittelemään ja miettimään, paljonko avaan itseäni. Tällä iällä uskaltaa jo paljastaa oman haurautensa ja osaamattomuutensa.”
Kustannustoimittajan ammattitaitoa Raija-Leena kehuu. Yhdessä laadittiin jämptit aikataulut, ja toimittaja osasi vaatia esimerkiksi avaamaan, mitä tarkoittaa tahdonvastainen hoito. Osasto 6:n luki äänikirjaksi Hannamaija Nikander. Raija-Leena sai olla valitsemassa lukijaa.
Raija-Leena on saanut palautetta kollegoiltaan, että hän kuvaa hyvin ”meidän maailmaa”. Kun häntä haastateltiin kirjamessuilla, hän erotti yleisöstä useampiakin kuntoutujia. Se tuntui ihanalta. ”Halusin kirjoittaa niin, että kuntoutuja voi lukea kirjan ylpeydellä.”
Raija-Leena on edelleen töissä psykiatrialla, nyt alaikäisten parissa. Lisäksi hän tekee yrittäjänä työnohjausta. Tekeillä on myös toinen kirja. Se ulottuu historiassa vielä kauemmaksi, uran alkuun ja vanhan ajan psykiatriseen sairaalaan. Kirja ilmestyy ensi keväänä.
Raija-Leena Rekilä: Osasto 6 – Tositarinoita suljetulta, Deadline Kustannus 2025.
