Tassuterapiaa. Varpu silittelee olohuoneessaan Kerttu-chihuahuaa, joka hankittiin alun perin Senjalle. Tyttö ja koira olivat kuin paita ja peppu. ”Nykyään Kerttu tulee heti syliin istumaan, jos joku perheestämme itkee. Hän aistii tunteemme.” Kuvat: Jari Lifländer

Varpu Hintsasen tytär menehtyi: ”Vaikka suru on aina läsnä, elämäni on hyvää”

Varpu Hintsanen menetti viime vuonna kahdeksanvuotiaan Senja-tyttärensä syövälle. Oma työ on tarjonnut keinoja käsitellä käsittämätöntä. Nyt Varpu haluaa jakaa oppimiaan keinoja muillekin.

Ne ovat pienet asiat, myötätunnon eleet, jotka merkitsevät eniten. Kun yrittäjä Varpu Hintsanen sai kuulla lääkäriltä, ettei hänen tyttärensä Senja voi parantua syövästään, mieleen on jäänyt tutun hoitohenkilökunnan liikutus. Heillekin nousivat uutisesta kyyneleet silmiin.

– Kuolevan lapsen omaisille ei tarvitse sanoa mitään, sillä ei tilanteessa ole olemassa helpottavia sanoja. Myötätuntoinen katse tai kosketus riittää, Varpu sanoo.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Varpu on koulutukseltaan psykiatrinen sairaanhoitaja ja hän on tehnyt paljon töitä lasten ja nuorten parissa. Hän ehti olla myös kolme vuotta tyttärensä omaishoitaja.

Kun Senjalta löydettiin viisivuotiaana vatsaontelosta 12-senttinen syöpäkasvain, Varpun elämä muuttui peruuttamattomasti. Hän jäi välittömästi virkavapaalle psykiatrisen sairaanhoitajan töistä kouluterveydenhuollossa voidakseen olla mahdollisimman paljon tyttärensä tukena syöpähoitojen keskellä.

Virkavapaata hän anoi aina pätkiksi kerrallaan – ja sai joka kerta jatkoa mukisematta.

– Olen kiitollinen työnantajalleni, että hän ymmärsi tilanteeni. Se ei ole aina itsestäänselvää.

Ennen Senjan syöpädiagnoosia Varpu oli hetken aikaa ehtinyt kuvitella, että kaikki oli hyvin. Viitisen vuotta sitten hän oli juuri ostanut vaaleanpunaisen omakotitalon Toijalasta erottuaan Senjan ja isosisko Sennin isästä. Talosta piti tulla tyttöjen talo. Pian Varpu kuitenkin tapasi tulevan aviomiehensä, muusikko-näyttelijä Sami Hintsasen. Taloa laajennettiin ylöspäin niin, että Sami ja hänen kaksi lastaan mahtuivat muuttamaan sinne.

Jo pelkästään siinä, että uusioperheen kuusi jäsentä totuttelivat elämään yhdessä, oli tekemistä. Mutta kaiken päälle tuli Senjan tilanne. Pieni tyttö kävi läpi kaikki mahdolliset hoitotoimenpiteet sytostaateista kantasolusiirtoihin.

Varpun lähes 20 vuoden työkokemus ihmismielen parissa auttoi vaikeuksien keskellä. Hän kaivoi esiin koulutusmuistiinpanonsa ja alkoi kerrata oppeja ihmismielestä. Varpu on opiskellut Pirkanmaan ammattikorkeakoulussa sairaanhoitajaksi ja myöhemmin hankkinut lisäkoulutusta ratkaisukeskeisestä ajattelusta, mielenvalmentamisesta ja positiivisesta psykologiasta.

Varsinaisen työuransa Varpu aloitti mielenterveyshoitajana psykogeriatrian parissa, josta hän siirtyi sairaanhoitajaksi valmistuttuaan lasten psykiatrian poliklinikalle. Välillä Varpu teki osastotyötä ja myöhemmin polikliinistä vastaanottotyötä lasten, nuorten ja perheiden psykiatristen palveluiden parissa.

– Koulutukseni ja työkokemukseni vuoksi minulla oli keinoja miettiä, mitä minä itse tarvitsen. Akuuteimmassa vaiheessa en esimerkiksi kaivannut psykologilta tukea pohtiakseni omia tunteitani, sen aika oli vasta myöhemmin. Halusin keskittyä täysillä Senjaan, kun se vielä oli mahdollista.

Varpu pitää tärkeänä, että perhe sai viettää Senjan sairaala-ajan itsensä näköisellä tavalla. Koska Senja rakasti juhlia, Varpu ja Sami järjestivät Tampereen yliopistollisen sairaalan lasten syöpäosastolle jos jonkinnäköistä ohjelmaa: paikalla kävi esiintyjiä Antti Tuiskusta lasten suosikkiduoon Mimiin ja Kukuun.

– Olen kiitollinen, että saimme järjestää Senjan kunniaksi juhlia, kutsua vieraita ja iloita yhdessä. Varmasti perheemme koetteli välillä osaston rajoja, mutta tuntui tärkeältä, että meidän annettiin tehdä asiat omalla tyylillämme. Meillä oli koko ajan turvallinen olo ja meistä pidettiin todella hyvää huolta, Varpu kiittelee.

Joskus henkilökunnan piti tosin toppuutella Varpun intoa. Hänen ei esimerkiksi annettu tuoda vakavasti sairaiden lasten infektio-osastolle Senjan huoneeseen vierailulle Kerttu-chihuahuaa, joka oli hankittu tytölle seurakoiraksi. Leikkihetket koiran kanssa piti rajata sairaalan pihalle.

Viimeiset ajat Varpu hoiti Senjaa kotona. Se ei olisi ollut mahdollista ilman sairaanhoitajan koulutusta. Oli kipupumppua, lääkkeiden annostelua sekä monenlaista vaativaakin hoidollista toimenpidettä, joka ei olisi onnistunut maallikolta.

– Hoitohenkilökunta oli nähnyt, miten pedantisti hoidin Senjaa osastolla, joten heille asia oli sillä selvä. Olen tässäkin kohtaa kiitollinen siitä, että minulle suotiin valinnanvapaus ja toiveeni kuultiin. Se oli todella merkityksellistä oman jaksamiseni kannalta.

Senja kuoli lopulta kotonaan vuoden 2019 kesäkuussa. Kuoleman jälkeen Varpu puki tyttärensä kauniisiin vaatteisiin, asetteli hänet hellästi arkkuun ja pakkasi mukaan Senjan lempilelut.

Perhe ajoi arkun omalla autollaan kappeliin. Päällimmäinen ajatus Varpun mielessä oli: nyt Senja ei enää tunne kipua.

Seuraavat kaksi viikkoa Kerttu-koira istui ulkona tien varressa odottamassa Senjaa takaisin kotiin.

Jos seuraisin primääritunnettani, itkisin vuorokauden ympäri.

Senjan kuoleman jälkeen Varpu on joutunut toteamaan omakohtaisesti, miten vaikeaa monen ihmisen on kohdata kuolleen omainen. Alkuun hän vältteli kaupassakäyntiä, koska ei kestänyt puolituttujen ihmisten vältteleviä reaktioita. Nämä kun eivät aina osanneet suhtautua Varpuun, vaan menivät mieluummin hyllyjen väleihin piiloon ja leikkivät kuin eivät olisi tätä nähneetkään.

– Kun lapseni kuoli, minusta tuli ihmisille pelottava. Kuolemasta on tullut asia, jota ei haluta kohdata. On helpompi kieltää todellisuus ja ajatella, että kaikki järjestyy.

Surevan olon voi Varpun kokemuksen mukaan tehdä paremmaksi ihan pienillä asioilla: käyttämällä koiran ulkona, keittämällä kahvit, olemalla läsnä. Varpu muistaa, kuinka naapurin mies ei osannut sanoa Senjan kuoleman jälkeen mitään, mutta toi perheelle makaronilaatikkoa. Se oli Varpusta yksi ihanimmista eleistä.

– Kukaan meistä ei ole turvassa, kukaan ei lupaa kärsimyksistä vapaata elämää. Mutta voimme valita itse, miten asioihin suhtaudumme. Minun tilanteessani olisi helppoa katkeroitua, mutta vaikeuksien lisäksi olen päättänyt nähdä myös hyvyyden. Vaikka suru on aina läsnä, elämäni on silti hyvää.

 

 Kerttu-koira ja Varpu ovat kävelleet lähimetsässä reissun jos toisenkin. Välillä lenkit ovat edenneet seesteisesti pohdiskellen, välillä räkä poskella huutoitkien.

 

Kouluterveydenhuollon parissa Varpu ei Senjan kuoleman jälkeen halunnut enää jatkaa. Kliininen hoitotyö oli yksinkertaisesti liikaa. Varpu irtisanoutui ja päätti alkaa yrittäjäksi.

Varpun oli tarkoitus tehdä töitä hissukseen. Mutta sitten iski koronapandemia. Se vei kokonaan Samin esiintyjäntyöt.

– Yhtäkkiä olin tilanteessa, jossa olin perheemme ainut elättäjä. Tajusin, etten ehkä voikaan tehdä töitä lempeästi ja itseäni kuunnellen, niin kuin oli tarkoitus. Jouduin jälleen hyväksymään elämän realiteetit.

Varpulla on tarve puhua omista kokemuksistaan ilman suodattimia. Yrittäjänä hän tuntee voivansa kertoa kokemuksistaan vapaasti ja pääsee hyödyntämään niitä töissään.

Koulutustilaisuuksissa ja webinaareissa Varpu on huomannut, että omaa tarinaa jakaessaan häntä kuunnellaan ihan eri tavalla kuin pelkässä asiantuntijaroolissa.

– Tavallaan olen samoissa hommissa nyt kuin viimeiset 20 vuottakin, mutta puhun suuremmalle joukolle. Se tuntuu hyvältä, se on minun tapani.

Varpu uskoo vankasti myönteiseen ajatteluun. Silti hän törmää välillä ajatukseen, että positiivisuuden ajatellaan olevan jotenkin höttöistä ja kevyttä.

– Tervetuloa vaan minun elämääni kokeilemaan, kuinka helppoa tämä on. Positiivinen ajattelu ei ole syntymälahjana saatu ominaisuus, vaan opittavissa oleva taito, Varpu huomauttaa.

Kun Varpu pohti parikymmentä vuotta sitten tarkempaa urasuuntaustaan sairaanhoitajana, hän pyöritteli valintaa psykologian ja psykiatrian suuntausten välillä. Hän päätyi jälkimmäiseen.

– Ajattelen, että psykiatrisilla sairaanhoitajilla on kyky heittäytyä tilanteisiin empimättä. Tosipaikan tullen se on meihin sisäänkirjoitettua. Kun eteen on tullut vaikkapa lapsi, jolla on ollut pelkotiloja, olen ihan fyysisesti mennyt hakemaan hänet kotoa kouluun.

Yrittäjänä Varpu päätti alkaa tehdä töitä siellä missä niitä oli – verkossa. Hänellä on yli 17 000 omistautunutta seuraajaa Instagramissa, joten markkinointikanava valmennuksille löytyi omasta takaa.

Varpu haluaa auttaa muita, sillä vaikka tietoa on enemmän kuin koskaan, ihmiset voivat siitä huolimatta huonosti.

– Syy pahoinvoinnin taustalla on, että me tavoittelemme vääriä asioita. Ajattelemme, että elämä on hyvää vasta sitten, kun kaikki on hyvin. Mutta ei se niin ole. Elämä voi olla samaan aikaan vaikka miten vaikeaa, mutta silti merkityksellistä.

Hoitajia opetetaan miellyttämään muita ja unohtamaan itsensä.

Varpu vetää luentoja ja koulutuksia paitsi omille asiakkailleen myös hoitajille esimerkiksi työhyvinvointipäivien yhteydessä. Hän on huomannut, että hoitotyöläisissä resonoivat erityisesti tunnetaidot. Alan ihmisiä kiinnostaa, mikä on mielentaitojen osuus onnellisuuteen.

– Moni meistä ajattelee, että olen onnellinen vasta sitten, kun minulla on puoliso, parempi työpaikka ja niin edelleen. Me elämme koko ajan onnea odottaen, vaikka pitäisi keskittyä tähän hetkeen.

Varpu on törmännyt työelämässä myös hoitoalan ammattilaisiin, jotka vastustavat muutosta ja jotka ovat kyynistyneet ja katkeroituneet. Hän näkee, että taustalla vaikuttaa yksi alan merkittävimmistä ongelmista: uhrautuvaisuus.

Uhrautuvaisuuden juuret ulottuvat Varpun silmissä jo koulutukseen. Hänen kokemuksensa mukaan hoitajia opetetaan miellyttämään muita ja unohtamaan itsensä. Asia korostuu, kun yhteiskunnassa hoetaan, että hoitajan työ on kutsumusammatti.

– Hoitajina ajattelemme, että olemme olemassa vain muita varten. Meidän kuuluu auttaa ensin kaikkia muita ja vasta sitten itseämme. Se saa meidät hukkaamaan itsemme johonkin, mikä tuottaa lopulta kyynisyyttä ja katkeruutta.

Vaikka Varpu ymmärtää ammatissa kyynistymisen taustat, hän ei silti sulata sitä, jos ylle vedetään marttyyrinviitta ja arvostellaan muita sen alta.

– On helpompaa piiloutua katkeruuden taakse kuin alkaa tehdä muutoksia omaan elämäänsä. Jos itse seuraisin primääritunnettani, itkisin vuorokauden ympäri. Mutta valitsen toisin. Ajattelen, että surullinen ja pettynyt saa olla, mutta on tärkeää osata laittaa asiat mittasuhteisiin.

Kuka tahansa voi kuitenkin oppia kyynisyydestä eroon. Se vaatii Varpun mukaan itsensä äärelle pysähtymistä ja sitä, että alkaa opetella vetämään rajoja. Aina ei ole pakko suostua tuplavuoroon ja myydä taas kerran omaa vapaa-aikaansa.

– Hoitajat saavat – ja heidän pitääkin – olla ihmisiä. Helposti ajatellaan, että töistä kieltäytyminen on epäammatillista, vaikka oikeasti se on inhimillistä.

Katkeruuden torjumiseen on Varpun mukaan yksi keino ylitse muiden: kiitollisuus.

– Koska olen kiitollinen siitä mitä sain, en katkeroidu siitä, mitä menetin. Vaikka menetin Senjan, sain viettää hänen kanssaan kahdeksan vuotta. Ne vuodet säilyvät muistoissani aina.

Kun Varpu tunnistaa itsessään hankalia tunteita, hän ei pelästy ja yritä turruttaa niitä, vaan hyväksyy ne.

– Me ihmiset yritämme saada äkkiä vaikeat tunteet itsestämme pois esimerkiksi syömällä tai juomalla. Mutta jos välttelee tunteitaan, niistä tulee pelottavia. Tunteet itsessään eivät tapa ketään. Ne tulevat, mutta ne myös menevät.

 

Varpu Hintsanen

  • 43-vuotias psykiatrinen sairaanhoitaja, ammatiltaan yrittäjä.
  • Järjestää mielenvalmennuksia verkossa osoitteessa varpuhintsanen.fi, luennoi ja kouluttaa hoitajia tilauksesta.
  • Naimisissa muusikko-näyttelijä Sami Hintsasen kanssa, perhe asuu Toijalassa.
  • Kirjoittaa kirjaa yhdessä toimittaja Emilia Salorannan kanssa.

Teksti Rosanna Marila

Lue lisää:

Lasta toivonut Suvi: Olin luopua toivosta, sitten tunsin kuntosalilla jotakin outoa

Eva Tawasolin uusi elämä alkoi, kun hän jätti perheensä

Päihteistä tuli uusi rakas - Sanna menetti lupansa ja lapsensa

 

Mainos
Mainos