Ensihoitajan kolumni: Tällaista on vanhusten sosiaalinen hätä – ”Vakuutin, että teen kaikkeni saadakseni apua”

Toivottavasti osaamme riisua ensihoitokiikarit tarvittaessa päästä ja hoitaa tilanteet inhimillisesti, kirjoittaa Veera Kamaja.

Koputan raollaan olevaan oveen ja astun asuntoon. Herran värisevä ääni kuuluu makuukammarista. ”Huomenta, mikä täällä on hätänä?” tiedustelen.

Vanhus alkaa kertoilla huimauksestaan ja korvavaikustaan, tarinasta ei oikein tahdo ottaa tolkkua. Huimausta on tai on ainakin ollut, ja jonkun pitäisi kenties tulla puhdistamaan korvia. Vaimokin on kuulemma vihainen. Perusmittaukset ovat kaikki kunnossa ja herra on rauhallinen, joskin hieman hämillään. Potilastietokannasta selviää, että hänellä on edennyt muistisairaus.

Tällaisia tehtäviä välittyy ensihoidolle usein: muistisairaat ihmiset saattavat soittaa herkästi hätänumeroon vanhan vaivan tai yksinäisyyden ja levottomuuden vuoksi.

Tutkimusten jälkeen totean, ettei mieheltä löydy akuuttia vaivaa.

”Mitenkäs te täällä kotona pärjäilette? Onko se vaimo missä?” selvitän vielä kokonaistilannetta. Selviää, että vaimo on kotona, mutta ei halua osallistua tilanteeseen. Päätän kuitenkin vaihtaa rouvan kanssa muutaman sanan.

Kävelen asunnon huoneiden läpi herran ohjeiden mukaan. Aivan ison asunnon toisesta päästä, suljetun oven takaa löydän rouvan. ”Anteeksi, sopisiko tulla hetkeksi juttelemaan?” tiedustelen.

Rouva kipuaa nyreänä ylös sohvalta. Kyselen, onko herran vointi rouvan silmään normaalin oloinen. Yhtäkkiä rouva kimpaantuu ja nappaa kahvikupin käteensä. ”Aina se jotain valittaa! Minä en jaksa enää! Minä haluan rikkoa jotakin! Särkeä!” rouva huutaa ja huitoo kahvikuppi kädessään. Purkaus yllättää minut täysin.

Rouva on koettanut hakea apua useilta eri tahoilta.

Rauhoittelen rouvaa ja vakuutan, että yritän vain auttaa. Lopulta rouva istahtaa takaisin sohvan laidalle ja alkaa itkien kertoa tarinaansa.

Kotiolot ovat käyneet tukaliksi miehen muistisairauden takia. Mies ei ole tarpeeksi huonokuntoinen saadakseen kotiapua, mutta käytösoireiden takia hän on välillä aggressiivinen. Rouva näyttää mustelmia kädessään: niistä kohdista mies on pitänyt väkisin kiinni. Muistamattomana hän passuuttaa puolisoaan jatkuvasti.

Rouva on koettanut hakea apua useilta eri tahoilta, mutta asiat eivät ole edenneet. Rouva viittaa kädellään kohti lankakeriä pöydällä. ”Neulominen on ainoa, mikä tuo minulle vähän iloa. Senkin se yrittää minulta kieltää.”

Kuuntelen epätoivoisen rouvan kertomuksia pitkään. Vakuutan hänelle, että teen kaikkeni saadakseni heille apua. Rouva suhtautuu lupaukseeni skeptisesti, sillä eiväthän asiat ole ennenkään muuttuneet.

Lopulta poistumme kohteesta ja soitan heti sosiaalipäivystäjälle huoli-ilmoituksen. Päivystäjä kuuntelee raporttiani vakavana ja lupaa ryhtyä toimenpiteisiin jo samana päivänä.

Työvuoro on kiireinen, mutta keikka pyörii mielessäni. Työvuoron lopulla teen jotakin, mitä en ole ikinä tehnyt. Soitan rouvalle. Haluan kertoa hänelle, että apua on nyt oikeasti tulossa. Puhelimessa rouva kuulostaa huojentuneelta ja päädymme juttelemaan pitkään.

Minulle jää kohtaamisesta hyvä mieli. Tällaisia simulaatiokeikkoja ei ajeta ensihoitajakoulutuksessa, eikä hoitovelvoitteita tenttiessä joudu pohtimaan sosiaalista hätää. Tämä tehtävä ei olisi oikeasti kuulunutkaan ensihoidolle. Kaikenlaisia tehtäviä meille kuitenkin ohjautuu. Toivottavasti osaamme niissä tilanteissa riisua ensihoitokiikarit tarvittaessa päästä ja hoitaa tilanteet inhimillisesti.

Veera Kamaja on sairaanhoitaja-ensihoitaja. Kolumnin yksityiskohtia on muutettu yksityisyyden suojaamiseksi.

Lue lisää:

Ensihoitajan kolumni: Kun potilaan sydän pysähtyy, ajatus kirkastuu ja mielestä häviä kaikki muu

Suosittelemme sinulle

Tehy
Julkaisupäivämäärä
31.3.2021
Tehy
Julkaisupäivämäärä
16.3.2021