Kolumni: ”Hoitajalle on aina töitä!” sanotaan, mutta minä jäin työttömäksi

”Mikä minä nyt olen, kun en ole töissä?” pohtii kolumnistimme Veera Kamaja.

Hävettää ja nolottaa. En oikeastaan haluaisi puhua koko asiasta. Mutta tässä se nyt tulee: minä olen työtön.

Olen valmistumisestani saakka tehnyt eri mittaisia sijaisuuksia, vaihtanut paikkakuntaa ja työpaikkaa. Olen riskeerannut: lähtenyt sopimuksen loputtua Aasiaan lomailemaan ja palatessani päässyt takaisin töihin.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Toisaalta olen sukeltanut rohkeasti kohti uutta, mutta kääntöpuolena olen monen muun pätkätyöläisen tavoin paahtanut vuosien ajan töitä ilman oikeita lomia. Olen vain unelmoinut viettäväni lomaa ilman pelkoa tulevasta, ilman pelkoa siitä, että vapaa venyykin turhan pitkäksi.

Nyt minulla sitten on vapaata. Määräaikainen sopimukseni päättyi eikä työntekijälle ollut enää tarvetta. Hoitoalalla varmasti jokainen on joutunut joskus jännittämään, jatketaanko määräaikaisen työsopimuksen perään uutta sopimusta. Useimmiten jännitys laukeaa ja työt jatkuvat. Aina ne eivät jatku – ainakaan heti. Tilastoissa näkyvä hoitoalan työttömyys on vähäistä ja liittynee pitkälti juuri määräaikaisten sopimusten liitoskohtiin.

”Hoitajalle on aina töitä!” kirjoitetaan lehdissä, ja siksi hetkeksi työttömäksi päätyvä hoitaja voi joutua painimaan ahdistuksen ja häpeän tunteiden kanssa.

Työttömänä olen huomannut, kuinka paljon hoitajuus, ensihoitajuus ja ylipäätään työnteko on määrittänyt identiteettiäni. Mikä minä nyt olen, kun en ole osa työyhteisöä tai osa yhteiskunnan työtätekevien joukkoa? Olen hukassa, sillä en tiedä, miten saan tai miten minun kuuluisi viettää aikaa.

Tiedän, ettei työttömyyteni johdu huonoudestani tai osaamattomuudestani. 

Kasvohoidossa käydessäni pohdin, olenko oikeutettu tähän ja riittävätkö rahani.

Kotona pohdin, kuuluuko minun tehdä kaikki kotiaskareet ja kokata ateriat työssäkäyvälle puolisolleni. Saanko purnata pitkän päivän jälkeen väsymyksestäni tai saanko myöntää, että on oikeastaan mukavaa käyttää aikaa harrastuksiini ja puuhailla omia askareitani?

Tiedän, ettei työttömyyteni johdu huonoudestani tai osaamattomuudestani. Tiedän myös, että tulen todennäköisesti työllistymään pian uudelleen. Tämän tiedostaminen ei estä minua rypemästä itsesäälissä ja vertailemasta itseäni muihin.

Ajoittain tunnen itseni totaaliseksi luuseriksi. Luuseriksi, joka menettää uskottavuutensa, uramahdollisuutensa, osaamisensa ja ammatti-identiteettinsä. Mietteet ovat täysin absurdeja, mutta synkkinä hetkinä kovin todentuntuisia.

Ajatukset alanvaihtamisesta tai ulkomaille töihin karkaamisesta ovat pilkahtaneet mielessäni kuin varkain. Useiden sairaanhoitopiirien yt-neuvottelut, toiminnan tehostamiset ja organisaatiomuutokset luovat toivotonta kuvaa tulevasta. Olisihan se hienoa, jos jollakin toisella alalla ei tarvitsisi tehdä töitä pätkäsopimuksilla.

Tästä kaikesta huolimatta rakastan akuuttihoitotyötä ja haluan työskennellä sen parissa. Tahdon uskoa tulevaan ja luottaa, että vakinaisiakin työsopimuksia vielä kirjoitetaan.

Pyrin pitämään asiat oikeissa mittasuhteissa: en usko kenenkään kuolinvuoteellaan katuvan lyhyttä työttömyyttä.

Veera Kamaja on sairaanhoitaja-ensihoitaja. Hän sai vakituisen työpaikan joulukuun alussa.

Lue lisää:

Työttömyys olikin onnenpotku, sanoo ensihoitajaksi opiskeleva puuseppä

Mainos
Mainos