Työttömyys olikin onnenpotku, sanoo ensihoitajaksi opiskeleva puuseppä

Kun työpaikka puualan tehtaanjohtajana meni alta, Anne-Mari Hautamäki uskalsi tavoitella unelmiaan ensihoitajana.

Kuvateksti
Anne-Mari Hautamäki yllättyi siitä, miten paljon opittavaa terveydenhoitoalalla on. Kuva: Jussi Tuokkola

Kun puualan artesaani, 34-vuotias Anne-Mari Hautamäki neljä vuotta sitten kuuli, että hänen työpaikkansa toiminta lakkautetaan, hän huolestui ensimmäisenä alaisistaan. Liminkalaisessa rakennuspuusepäntehtaassa työskennellyt Anne-Mari oli ehtinyt olla talon palveluksessa kahdeksan vuotta ja noussut tuona aikana rakennuspuusepästä tehtaanjohtajaksi asti.

– Tunsin valtavaa tuskaa työkavereiden puolesta, sillä alan työpaikkoja ei tällä alueella muuten oikeastaan ole. Päällimmäinen tunne oman tulevaisuuteni suhteen oli kuitenkin helpotus, Anne-Mari muistelee.

Jo pitkään hän oli tuntenut kaipuuta tehdä työkseen jotain, jolla olisi oikeasti merkitystä. Mittatilaussaunojen lauteiden valmistus ei sellaiselta tuntunut.

Rohkeutta irtisanoutua hyväpalkkaisesta, vakituisesta työpaikasta ei meinannut kuitenkaan löytyä. Päätöstä lykkäsi myös perheeseen syntynyt poika.

Tehtaan lopetus ratkaisi asian Anne-Marin puolesta. Lukiosta asti hän oli haaveillut ensihoitajan ammatista ja hakenut opiskelemaankin alaa, mutta tuolloin ei ollut tärpännyt. Nyt hän haki uudestaan Oulun ammattikorkeakoulun ensihoitolinjalle, mutta toisellakaan kerralla se ei onnistunut.

– Päätin kokeilla vielä kerran. Sanoin tutuille, että jos en nyt onnistu, menen kirjanpitäjäksi. En sitten mennyt, Anne-Mari naurahtaa.

Edellisessä työpaikassaan Anne-Mari oli aloittanut työt rakennuspuuseppänä vuonna 2008. Hän kuitenkin allergisoitui puupölylle niin pahasti, että vaihtoi työt myyntitehtäviin, joissa hän toimi suunnittelijana ja asiantuntijana.

Kolmen vuoden päästä Anne-Mari yleni myyntitiimin tiimi­päälliköksi ja lopulta tehtaan puolen esimieheksi. Lähes kaikki hänen alaisensa olivat 30–50-vuotiaita miehiä.

Anne-Mari otettiin pomona hyvin vastaan, sillä alaiset luottivat häneen. Olihan hän tehnyt heidän työtään aiemmin ihan konkreettisesti.

– Tykkäsin esimiestyöstä. Tavoitteeni oli saada jokaisesta alaisestani irti paras mahdollinen potentiaali.

 Lähes kaikki alaiset olivat 30–50-vuotiaita miehiä.

Lopulta työttömyys osoittautui Anne-Marille onnekkaaksi sattumaksi: hän pystyi aloittamaan opiskelut ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen avulla, joka oli tavallista opintotukea suurempi. Perheeseen syntyi myös toinen poika.

– Pelkällä opintotuella en olisi koko opiskeluaikaa pärjännyt. Aviomiehenikin opiskeli samaan aikaan. Kaksi opiskelijaa, kaksi lasta ja asuntolaina on vaatinut meiltä välillä aikamoista sumplimista. Onneksi isovanhemmat ovat apunamme, he ovat korvaamattomia.

Hoitotason ensihoitajan opintoja Anne-Marilla on nyt takanaan kahden ja puolen vuoden verran, reilut 160 opintopistettä vaadittavasta 240:stä. Anne-Mari valmistuu viimeistään vuonna 2021 ja saa samalla sairaanhoitajan pätevyyden.

Opiskelu on ollut pääosin sellaista, mitä Anne-Mari arvelikin sen olevan. Opinnot ovat olleet mukavan käytännönläheisiä.

– Toistaiseksi minut on otettu harjoittelijana hyvin vastaan kaikkialla. En ole törmännyt hierarkiaan, ettei vaikkapa saisi puhua lääkäreille.

Yllätyksenä on tullut se, että opeteltava kokonaisuus on laajempi kuin mitä hän odotti.

– Tuntuu, että on ihan sama miten paljon otan asioista selvää, oikeasti tietoa on olemassa vielä paljon enemmän. Välillä minut valtaa epätoivo: en mitenkään voi oppia tätä kaikkea.

Alkuun Anne-Maria pelotti se, onko hän yli kolmekymppisenä reilusti opiskelutovereitaan vanhempi. Hänen ryhmäänsä osui kuitenkin paljon eri ikäisiä ihmisiä.

Opiskelun ja perhe-elämän yhdistäminen ei kuitenkaan aina suju kitkattomasti. Käytännössä Anne-Mari kuuntelee luentoja kuulokkeista samalla, kun hän nukuttaa lapsia tai käy lenkillä.

– Välillä tunnen riittämättömyyttä siitä, etten ole tarpeeksi hyvä opiskelija enkä tarpeeksi hyvä äiti, koska en ehdi tehdä kaikkea. Uskon silti, että tein oikean ratkaisun. Olen päässyt sinne, minne olen aina halunnut. Näin tämän piti mennäkin.

Ensihoitajan työssä Anne-Maria houkuttaa ennen kaikkea monipuolisuus: koskaan ei voi tietää, mitä on vastassa.

– Ihmisiä saa hoitaa laajalla skaalalla. Sairaalassa saa tarvittaessa hälytettyä paljon lisäapuja, mutta kentällä pitää pärjätä pitkälti työparin kanssa.

Viime kesän ajan Anne-Mari työskenteli kotihoidossa. Lyhyet käyntiajat, kiire, potilaiden hurjatkin taustat ja välillä työntekijöihin kohdistuneet kohtuuttomat vaatimukset saivat hänet arvostamaan kotihoitajia entistäkin enemmän.

– Tykkäsin siitä, että sain nähdä kotihoidon arjen. Tapasin paljon erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä, mikä laajensi ymmärrystäni ihmisyydestä. Ennen olin mustavalkoisempi, nyt näen maailmassa enemmän harmaan sävyjä, Anne-Mari pohtii.

– Tajusin myös, miten vakaista lähtökohdista tulen itse ja miten hyvässä tilanteessa olen nytkin. Välillä ihan hävettää, etten ole aiemmin ymmärtänyt omien onnekkaiden lähtökohtieni laajuutta.

Ennen tein ihmisille luksustuotteita, mutta se ei tuntunut tärkeältä.

Anne-Maria kiehtoo ensihoidon lisäksi kätilön työ. Hän on käynyt läpi jopa pientä kriisiä siitä, olivatko nykyiset opinnot sittenkään oikea valinta.

– Omien lasteni myötä olen alkanut kiinnostua työstä synnytyksissä ja lapsivuodeosastolla. Olen perehtynyt asiaan paljon ja tuntuu, että minulla olisi sillekin puolelle annettavaa.

Sote-alan Anne-Mari tuntee joka tapauksessa kutsumuksekseen.

– Ennen tein ihmisille luksustuotteita, mutta se ei tuntunut tärkeältä. Siihen verrattuna tämä ala on todella merkityksellinen. Nyt pystyn parantamaan maailmaa yksi ihminen kerrallaan.

Teksti Rosanna Marila