Kolumni: Kirkasotsainen idealismi ei kanna pitkälle avustuskohteissa

Missä menee valkoisen valheen raja ja missä mennään harmaalle? kysyy kolumnistimme Hanna Kaskinen.

Millaisen mielikuvan antaa, kun sanoo etiikkansa joustavan?

Esimerkki Etelä-Sudanista: Puolitajuton nuori nainen tarvitsee nesteytystä, mutta isä ja aviomies ovat kovana: sairaille ei saa antaa suolaa. Jos nesteessä on suolaa, ei kanyylia eikä tiputusta. Lääkäri ja hoitajakollega vakuuttavat, että suolaa ei ole ja nesteytys on elintärkeää. Potilas saa tipan.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Potilas ei selvinnyt.

Entä jos omaiset olisivat saaneet tietää, että NaCl-liuoksessa oli 0,9 prosenttia suolaa? Lääkäri ja hoitaja toimivat varmasti omantuntonsa mukaisesti, mutta mitä mieltä omaiset olisivat olleet toiminnan eettisyydestä ja ammattilaisten moraalista? Missä menee valkoisen valheen raja ja missä mennään harmaalle?

Minulla oli tapana jättää vastaavissa tapauksissa vastaamatta ja lirauttaa muutama tippa suolaliuosta omaisen kämmenelle tai kämmenselälle ja pyytää potilasta nuolaisemaan. Usein käsi oli Etelä-Sudanin kuumuudessa niin hikinen, että suolat sekoittuivat ja sain luvan nesteyttää.

Minun metodini ei ollut yhtään sen rehellisempi, mutta se jätti omantuntoni puhtaammaksi. Miten kaipasinkaan kulttuuriantropologeja selvittämään, mistä suolanantokielto johtui. Olisimme ehkä keksineet keinon, jolla päästä yhteisymmärrykseen. Nyt yritimme oman arvomaailmamme mukaan vakuuttaa muut oikeasta toimintatavasta, keinolla millä hyvänsä.

Kirkasotsaisella idealismilla ei selviä avustuskohteiden hankalissa olosuhteissa. Vaikka kuinka haluaisi uskoa, eettinen toiminta ei ole yksiselitteinen asia.

Esimerkki: Hoitohenkilökunta riemuitsee, kun onnistuu elvyttämään alle kilon painoisen keskosen – kolmannen kerran kahden vuorokauden aikana. Äidit eivät kuitenkaan ilmaisseet näissä tilanteissa iloaan elvytyksen onnistumisesta. Sen sijaan he saattoivat riisua keskoset kapaloistaan ja lämpimistä peitteistään keskellä viileää yötä. Jotkut meistä ammattilaisista kokivat sen välinpitämättömyytenä, mutta ehkä se oli hiljainen protesti. Ehkä äidit tiesivät paremmin, millainen moneen kertaan elvytetyn keskoslapsen elämästä tulisi heidän elinolosuhteissaan.

Isäni sanoi ”Ota järki käteen”, kun piti käyttää maalaisjärkeä. Katsoa asiaa ulkopuolisena ja harkiten. Se ei tarkoita aatteiden ja ihanteiden heittämistä romukoppaan. Mutta ne voi yhdistää arkirealismiin, jota tarvitaan avustuskohteissa.

Kuulen suomalaisten kollegoiden ja ystävien äänessä kaihoa, kun he kertovat kadehtivansa meitä, jotka näemme työmme tulokset niin konkreettisesti. Totta. Mutta se ei ole koko totuus. Näemme paljon, teemme paljon – ja joudumme jättämään paljon tekemättä.

Missään emme ehdi tekemään kaikkea. Ein sanominen ei ole helppoa. On vaikea olla auttamatta potilasta, joka tarvitsee apua mutta joka ei ole projektimme piirissä. Potilaiden ja omaisten on vaikea ymmärtää, että teemme kiireelliset ja elintärkeät leikkaukset, mutta monissa paikoissa avustusjärjestön kapasiteetti ei riitä korjaaviin jatkoleikkauksiin. Veisimme tilan elämän pelastavilta. Jos joustamme yhden potilaan kanssa, meidän pitää joustaa myös seuraavien kanssa.

Vaikeita rajatapauksia on häviävän vähän, mutta ne jäävät helposti kaihertamaan mieltä. Niitä ei pidä unohtaa, mutta niille ei pidä antaa myöskään valtaa. Muuten polttaa itsensä loppuun eikä jaksa auttaa ketään.

Kolumnistimme Hanna Kaskinen on sairaanhoitaja ja ekonomi. Hän työskentelee Lääkärit ilman rajoja -järjestössä projektikoordinaattorina. 

Mainos
Mainos