Kolumni: Luulin pitkään, että sairaalassa nauraminen olisi melkein rikollista

Älkää viekö meiltä naurua, pyytää sairaanhoitaja Nina Sarell kolumnissaan.

Nit-kun, nit-kun, nit-kun.

Vanha, jalalla poljettava sänky valitti äänekkäästi, kun nostin sen korkeutta lakanarulla kainalossani. Siitäkös vastapäisen vuoteen mies ilahtui.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

”Sehän kuulostaa ihan siltä ko joku ois rakkauven töissä!” hän kiekaisi leveällä Derbyshiren murteella.

Kahdenkymmenenviiden potilaan avo-osasto englantilaisessa kaupunginsairaalassa hörähti nauruun. Olimme urologian osastolla. Moninaisista diagnooseista ja ikävuosista johtuen kiihkeä rakastelu, sellaisena kuin he olivat sen tunteneet, eli monille miehistä enää muistona sairaalasängyn nitinässä. Mutta nauru oli vielä täällä; haikeana, parantavana se liiteli salissa, ja häpeä ja huoli tekivät tilaa sen ilmaville silmukoille.

”Kokeile nyt. Se sopii sulle varmaan upeasti”, potilaani yllytti.

”En tiedä. Onkohan tämä nyt sopivaa”, minä epäröin.

”Jooko! Minun mielikseni. Kukaan ei näe.”

Peruukki näytti päässäni aivan kamalalta. Olin nähnyt potilaan itkevän monta kertaa, mutta nyt hän nauroi niin, että kyyneleet valuivat silmistä. Potilas halusi ehdottomasti ottaa meistä kuvan. Suostuin. Se oli elämäni ensimmäinen ja viimeinen minuutti hunajablondina – ja ehkä kuvaan jäi talteen edes aavistus siitä höpsöstä ilosta, joka oli laukannut paikalle kuin vallaton koiranpentu ja tunkenut tuokioksi kuononsa keskelle savenharmaata syöpäarkea.

Se minuutti oli armollinen. Potilas ja hoitaja, auttava ja autettava, katosivat hetkeksi näkyvistä kuin pilven taakse; olimme nauruun tikahtuvia lapsia, ilon painottomassa kuplassa.

Luulin pitkään, että näissä huoneissa ei olisi naurua. Kuvittelin osastot, leikkaussalit ja pitkät käytävät siunauskappeleiden kaltaisiksi tiloiksi, joissa nauraminen oli moraalisesti arveluttavaa, melkein rikollista. Mitä virkaa ilolla voisi olla sellaisissa paikoissa?

Mutta minne ikinä kuljin, nauru oli jo siellä. Se oli kaiken aikaa työn touhussa. Se puhalsi leikkaushaavaan, laastaroi, hoiti ja kipsasi. Se istui ohitusleikkauksesta toipuvan ukkoporukan kanssa kanttiinissa ja kannusti sitä, joka opetteli auto-onnettomuuden jälkeen uudelleen kävelemään. Se ilmestyi sairaalaklovnin hahmossa kieputtamaan ilmapalloista puudeleita sinne, missä pienimmät jännittivät vanhempiensa kainalossa tutkimuksia, pienet kasvot vakavina ja huolestuneina. Kun sanat katosivat ja mieli hajosi pirstaleiksi, se oli silta, jota pitkin kuljimme toisiamme kohtaamaan. Se vaalensi kivun ja kärsimyksen mustuutta kuin kirkkaasta lähteestä nostettu, puhtaampi vesi.

Näin, että me kaikki tarvitsimme sitä. Me hoitajatkin, vähän samalla tavalla kuin kasvit kesän lämpöä ja aurinkoa. Ilosta ja naurusta kylläisinä jaksoimme ottaa kantaaksemme ne vuoren kokoiset huolet, pelot ja taakat – potilaan, läheisen, työtoverin. Pieneksi hetkeksi unohdimme, miten väsyttävää ja toivotonta kaikki joskus oli.

Se tekee edelleen ihmeitä, lievittää elämän sitkeää jomotusta kuin taivaasta ripoteltu hotapulveri. Sitä ei osata valmistaa yhdessäkään lääketehtaassa – se on nautittava luomuna. Ja siksi me joskus nauramme niin, että kahvia menee nenään ja kyyneleet valuvat. Juuri silloin rikospaikalle ilmestyy silminnäkijä, joka saa meidät kiinni itse teossa. ”Täällä sitä vaan kahvitellaan ja hirnutaan niin, että raikuu käytävälle asti!”

Meiltä on pyydetty paljon. Nyt on meidän vuoromme pyytää. Olkaa niin kilttejä: älkää viekö meiltä naurua.

Nina Sarell on sairaanhoitaja ja vapaa toimittaja.

Lue lisää:

Opiskelija, tervetuloa lateksin tuoksuiseen ihmiselämän vip-aitioon

Mainos
Mainos