Opiskelija, tervetuloa lateksin tuoksuiseen ihmiselämän vip-aitioon

Kolumnistimme Nina Sarell kirjoitti kirjeen tulevalle työtoverilleen.

Olen nähnyt sinut monta kertaa. Astut osaston ovesta vähän epäröiden. Tapaavat kutsua sinua Opiskelijaksi. On sinulla nimikin, mutta ne unohtavat sen koko ajan, koska ensi kuussa tilallasi on jo joku uusi.

Sinulla on repussa vesipullo ja eväsrasia. Kannat taskussasi pientä vihkoa niitä asioita varten, jotka on muistettava ja opittava. Teet kaikkesi näyttääksesi aktiiviselta ja kiinnostuneelta, mutta uudet ergonomiset sandaalisi tuntuvat juuttuvan kiiltävään lattiaan. Sairaalan haju kietoutuu ympärillesi. Et ole ihan varma, onko tämä se, mitä todella halusit.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Kun näen sinut, jokin minussa liikahtaa. Tunnen sinut. Minä olin joskus se, joka sinä olet nyt.

Jos tunnet olevasi väärässä paikassa, et ole yksin. Minäkin tapasin ihmetellä, miten olen tänne joutunut. Samaa pohti myös se luokkakaverini, joka heräsi aina verta nähtyään lattialta. Oikein hyvä hoitaja siitäkin tuli. Älä huoli, täällä on kyllä tilaa vaikka kenelle.

Tiedän, että sinua jännittää. Rentoudu ja vedä henkeä! Täällä on myös mukavaa. Olet ihmiselämän vip-aitiossa, jonne pääsevät vain harvat.

Tulet saamaan mahtavia työkavereita. Pian tunnet jo diabetesekspertin, tutkimustuloksista liekehtijän ja kävelevän Pharmaca Fennican. Sen tyypin, josta kaikki potilaat tykkäävät. Sen, joka saa kollegat nauramaan. Sen, joka pitää steriilivaraston tiptop-kunnossa ja sen, joka leipoo kahvipöytään maailman ihanimpia kierrepullia.

Sinäkin saat olla supertaitava jossain ja huonompi jossain muussa. Meidän vahvuutemme on moninaisuudessa.

Niistä varjopuolista tiedätkin jo. Vielä tänä aamuna joku tulee voivottelemaan sinulle, että oletpa valinnut rankan alan. Täällä sitten inhotaan sanaa kutsumus, mutta voin kertoa salaisuuden: en tunne ketään, joka olisi täällä vain rahan vuoksi.

Sanovat, että meille ei tarvitse maksaa kutsumuksen takia kunnon palkkaa, mutta niillä asioilla ei ole keskenään yhtään mitään tekemistä. Aivokirurgia ja muusikkoa, tieteentekijää ja kerjäläismunkkia ajaa sama pysäyttämätön alkuvoima. Se saa ihmiset rakentamaan ekologisia hissejä ja perustamaan vegaanisia kenkäkauppoja, se synnyttää vallankumouksia ja vapauttaa vankeja. Jos sydämesi sanoo, että sinun hommasi on hoitaa, älä koskaan suostu häpeämään sitä.

Pian tunnet muutkin edessäsi olevat mutkat. Köppänät työvuorolistat, väliin jääneet festarit ja jumppatunnit. Tympeästi käyttäytyvät ihmiset, keskeytyneet lounaat, sitkeät kulkutaudit ja puuduttavat osastokokoukset. Sen, kun makaat työvuoron jälkeen sohvalla etkä kykene liikkumaan, koska rintasi päällä makaa Kerimäen puukirkon kokoinen riittämättömyyden tunne. Tätäkö tämä olikin?

Ja jos kyllästyt ja lähdet muihin hommiin, niin ehkä sinäkin huomaat: on vaikeaa löytää työtä, joka tuntuisi samalta. Ehkä sinäkin silloin palaat takaisin. Valitset tämän loputtoman taistelun kyynisyyttä, kudosvaurioita, kunnon romahtamista, kärsimystä ja kuolemaa vastaan. Todistat sitä kaikkea, hyväksyt. Lakkaat kantamasta koko maailmaa harteillasi. Lupaat yrittää parhaasi. Niin on oikein hyvä.

Elämä, ei enempää eikä vähempää, on oleva työsi tarkoitus ja päämäärä. Ehkä jo tänään, kun astut joukkoomme, se laskeutuu hajuttomalta emulsiovoiteelta ja lateksihanskoilta tuoksuviin käsiisi kuin perhonen. Luottavaisena, varjeltavaksi. Ja jos kuuntelet oikein tarkasti, voit kuulla sen kuiskaavan kiitoksensa näissä ohimenevissä, arkisissa hetkissä: ei ole mitään suurempaa eikä tärkeämpää kuin se, että olet siinä juuri nyt.

Tervetuloa heimoon.

Kolumnistimme Nina Sarell on sairaanhoitaja ja vapaa toimittaja.

Lue lisää:

Ohjaaja, tätä pientä asiaa opiskelija sinulta toivoo

Mainos
Mainos