Ensihoitajan kolumni: Kiitos sinulle, joka soitat pahoinpitelystä hätäkeskukseen

Olen kiitollinen hätäpuheluista, sillä aivan liian moni pahoinpitely jää pimentoon, kirjoittaa Veera Kamaja.

Kuva: Kimmo Rampanen

Nainen katsoo alaviistosta minua kohti. Kasvoilla väreilevät samanaikaisesti pelko, ahdistus, hämmennys, järkytys, suru ja häpeä. Silti hän hymyilee, pienesti, mutta kuitenkin. En muista koskaan nähneeni noin monia tunnetiloja samanaikaisesti.

Nainen on joutunut kumppaninsa pahoinpitelemäksi. Ensimmäistä kertaa, joskin merkkejä kontrolloimisesta on ollut jo aiemmin.

Kerron, että me tutkisimme hänen vammansa ja kirjaisimme tapahtuneen ylös. Nainen nyökkää ja alkaa kertoa. Kysyn tarkentavia kysymyksiä usein, vaikka se tuntuu melkein julmalta, aivan kuin alleviivaisin kauhun hetkiä. ”Siis se löi sua naamaan, ja sitten sä kaaduit selälles? Löikö se sua nyrkillä vai jollain astalolla? Muistatko, mitä tapahtui, kun olit maassa? Ai se potki sua päähän?”

Poliisi hoitaa oman tonttinsa tilanteen selvittelemisessä, mutta meidän ensihoitajienkin täytyy saada tietoon tarkat vammamekanismit, jotta saamme tarjottua oikeanlaista hoitoa.

Pahoinpitelijä voi olla uhrille tuntematon tai läheinen ja rakas. En tiedä, kumpi järkyttää turvallisuuden tunnetta enemmän.

Minusta tuntuu tärkeältä, että potilas kertoo mahdollisuuksiensa mukaan kaiken. Ajattelen, että silloin tapahtunut muuttuu todemmaksi eikä hän vähättele sitä. Ammattilaisena minun pitää myös pystyä ottamaan kaikki vastaan ilman, että potilaan tarvitsee miettiä, kestänkö minä kuulla.

Väkivaltatilanteisiin liittyvät keikat ovat karmivia. Pahoinpitelijä voi olla uhrille tuntematon tai läheinen ja rakas. En tiedä, kumpi järkyttää turvallisuuden tunnetta enemmän. Usein joudun keikan jälkeen itsekin hengittämään muutaman kerran syvään ja kokoamaan itseäni. Ajoittain ihmisluonnon pahuus ja silmitön väkivalta tuntuvat käsittämättömiltä.

Olen kiitollinen hätäpuheluista, sillä aivan liian moni pahoinpitely jää pimentoon. Hätäkeskukseen soittaa joskus pahoinpidelty itse, joskus naapuri tai ohikulkija. Uhrit eivät välttämättä tarvitse vammojen hoitoa, mutta ainakin pääsemme heti juttelemaan heidän kanssaan.

Kannustan aina potilaita tekemään rikosilmoituksen, mutta yllättävän harva haluaa sitä tehdä. Minä tsemppaan ja otan kädestä kiinni. Monelle kerta ei ole ensimmäinen, vaan kylkiluut ovat rutisseet aiemminkin. Poistuessamme kiitän potilaita heidän rohkeudestaan ja toivotan voimia tulevaan – niin laimeilta kuin nuo sanat tällaisissa tilanteissa kuulostavatkin.

Veera Kamaja on sairaanhoitaja-ensihoitaja, joka kuvittelee aina olevansa televisiosarjassa heittäessään hyvää vitsiä työparin kanssa ambulanssilla ajellessaan.

Suosittelemme sinulle