Veera Kamaja pohtii kolumnissaan, pitäisikö lohduttaa vai olla täysin rehellinen.
”Kahdeksantoistavuotias poika kannetaan ensiapuun. Hän katsoo ylös minuun luottavaisin silmin ja kysyy: ’Hoitaja, kuinka minä voin?’
Suutelen hänen otsaansa ja vastaan: ’Sinä pärjäät oikein hyvin, soturi.’
Hän hymyilee suloisesti ja sanoo: ’Kunhan varmistin.’ Sitten hän kuolee.
Me kaikki itkemme yksityisesti. Mutta emme poikien edessä. Emme ikinä poikien edessä.”
Näin kirjoittaa (vapaasti suomennettuna) June Wandrey, joka toimi sairaanhoitajana toisessa maailmansodassa. Hänen upeat, riipivät sanansa ovat jääneet pyörimään mieleeni. Toimiko Wandrey oikein jättäessään pojalle kertomatta, että tämä menehtyisi? Vai pitäisikö noita rohkaisevia sanoja ajatella ennemminkin viimeisenä palveluksena?
On kummallista olla hoitajana tilanteessa, jossa näkee elämän hiipuvan pois yhtäkkiä kriittisesti sairastuneesta potilaasta. Potilaasta, joka on kenties työikäinen tai ainakin omatoiminen ja hyväkuntoinen. Silloin tällöin potilaat tosiaan kysyvät suoraan, näyttääkö tilanne pahalta, tulevatko he selviytymään. Mitä heille pitäisi sanoa? Pitäisikö olla realistinen vai valehdella, antaa toivoa ja lohtua?
Muistan erään erittäin pahoin palaneen miehen, joka kantoi huolta kotona odottavasta, raskaana olevasta puolisostaan. Siinä me olimme ambulanssin kiitäessä kohti sairaalaa. Minä tarjoilin hoitoa: kipulääkettä, sidoksia palovammoille, suonensisäistä nesteytystä. Hän oli tyyni ja kysyi, mitä hänelle tapahtuisi.
Sokki on siinä mielessä armollinen, että se peittää pahimman kivun ja todellisuudentajun.
Vastasin rehellisesti mutta kierrellen, että palovammoista on vaikeaa sanoa, ne kun paljastavat todellisen luontonsa vasta myöhemmin. Tiesin kuitenkin, että hänen elämänsä on juuri muuttunut peruuttamattomasti. Sokki usein peittää potilaan pahimman kivun ja myös todellisuudentajun. Sokki on siinä mielessä armollinen. Raaka totuus saa iskeä vasta myöhemmin.
Tuollaiset tilanteet ovat minullekin erityisiä. Ne voivat olla potilaan viimeiset hetket hänen vanhassa elämässään, tai elämässä ylipäätään. Meillä hoitajilla on kunniatehtävä olla niissä hetkissä mukana. Kenties tärkein tehtävämme on tarjota turvaa.
Olen jälkeenpäin usein miettinyt, minne elämä on tuon palaneen miehen kuljettanut. Hän saattoi menehtyä palovammoihinsa tai päästä takaisin kotiinsa kuukausien rankkojen hoitojen ja kuntoutuksen jälkeen. Muistaakohan hän yhä tuota hetkeä, kun kaikki oli vielä ennallaan?
Veera Kamaja on sairaanhoitaja-ensihoitaja, joka kuvittelee joskus olevansa televisiosarjassa heittäessään hyvää vitsiä työparin kanssa ambulanssilla ajellessaan.
