Sekavuustilasta kärsivää vanhusta on hoidettava kuin vauvaa.
Lonkkaleikkauksesta herättyään vanhus on hädissään ja rauhaton. Hän repii irti katetria ja pyrkii pois sängystä.
Ambulanssi tuo päivystykseen monisairaan kotona asuvan vanhuksen, joka on alkanut käyttäytyä levottomasti ja aggressiivisesti.
Terveyskeskuksen vuodeosastolla oleva muistisairas vanhus muuttuu yhtäkkiä apaattiseksi ja poissaolevaksi. Häneen ei saa kontaktia.
Sekavia vanhuksia hoidetaan terveyskeskusten vuodeosastoilla, sairaaloissa ja päivystyksessä päivittäin. Hoitaja voi kuitenkin kohdata sekavan vanhuksen myös vaikkapa silmäpoliklinikalla kaihileikkauksessa.
Laakson sairaalassa Helsingissä viitisentoista vuotta sitten tehdyn tutkimuksen mukaan hoitajat tunnistivat yli 80 prosentissa deliriumtapauksista, että jotakin on vialla. Lääkärit sen sijaan tunnistivat poikkeavan tilanteen vain joka toinen kerta. Tämä johtunee siitä, että hoitajat viettävät enemmän aikaa potilaiden kanssa.
– Ilmiö on hoitohenkilökunnalle tuttu, mutta toinen asia on se, osataanko deliriumia nimetä ja hoitaa, huomauttaa geriatri Jouko Laurila Husista.
Delirium eli vanhuksen sekavuustila tarkoittaa kognitiivisten toimintojen kokonaisvaltaista häiriötilaa. Sen tärkein oire on tarkkaavaisuuden häiriö.
Karkeasti arvioituna 10–20 prosenttia sisätautisosastolla hoidettavista iäkkäistä saa deliriumin. Oireyhtymä on vielä yleisempi iäkkäiden päivystys-, leikkaus- ja tehohoitopotilaiden joukossa. Palliatiivisen hoidon osastoilla jopa valtaosa potilaista saattaa kärsiä deliriumista.
Yleisimmät deliriumille altistavat tekijät ovat korkea ikä ja aivosairaudet, erityisesti etenevät muistisairaudet. Usein sekavuustila on alkavan dementian ensimmäinen oire.
Diagnoosia hankaloittaa se, että delirium ja dementia eivät sulje toisiaan pois.
Deliriumin patofysiologia tunnetaan huonosti. Se tiedetään, että deliriumin laukaisee jokin somaattinen tekijä, kuten kipu, infektio, anemia, aineenvaihdunnan häiriö tai eteisvärinä. Myös lääkitys voi aiheuttaa deliriumin.
– Jos terve ihminen saa keuhkokuumeen, hän selviää siitä menemättä sekaisin. Mutta moni- tai muistisairas ikäihminen käy kapasiteettinsa äärirajoilla jo muutenkin, ja hänelle virtsatietulehduskin voi olla liikaa, Laurila sanoo.
Sekavuustila oireilee aina äkillisellä muutoksella päinvastoin kuin muistisairaus, jossa käytös muuttuu hiljalleen. Oireiden intensiteetti myös vaihtelee niin, että välillä vanhus on rauhallisempi.
Muistisairaudesta deliriumin erottaa myös se, että muistisairas vanhus kommunikoi muiden kanssa. Hän saattaa tulla halaamaan tai kertoilemaan asioitaan. Sekavan vanhuksen kanssa vuorovaikutus on mahdotonta.
Delirium voi ilmetä hyperaktiivisena tai hypoaktiivisena tai näiden yhdistelmänä. Hyperaktiivinen delirium on helppo tunnistaa. Se oireilee levottomuutena, valvomisena, kiihtyneisyytenä, aggressiivisuutena.
Varsinkin muistisairailla vanhuksilla yleisempi on kuitenkin hypoaktiivinen muoto, jolloin vanhus muuttuu poissaolevaksi, apaattiseksi ja uneliaaksi.
Hypoaktiivista deliriumia ei tunnisteta helposti, sillä se sekoitetaan helposti dementiaan. Diagnoosia hankaloittaa se, että delirium ja dementia eivät sulje toisiaan pois.
Vanhuksen sekavuustila tunnetaan nykyään paljon paremmin kuin 20 vuotta sitten. Silti sekava vanhus saatetaan edelleen lähettää psykiatriseen päivystykseen, vaikka oikea osoite on somaattinen sairaala.
Etsitään syyt ja korjataan ne. Periaatteessa deliriumin hoito kuulostaa yksinkertaiselta, mutta käytännössä se on kaikkea muuta. Vanhuksilla on monia sairauksia ja erilaisia oireita ja kipuja, joita he eivät osaa välttämättä kuvailla. Lisäksi sekavuus on oireyhtymänä hyvin hahmoton.
Syiden selvittäminen vaatii määrätietoista etsintää.
– Hyvä perustutkimus tehdään oireiden mukaan. Tehdään tulehduskokeet, tutkitaan pieni verenkuva ja nestetasapaino, otetaan EKG ja keuhkokuva. Lisäksi lääkelista pitää käydä läpi huolella. Erityisesti keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä pitää poistaa tai vähentää. Jos vanhuksella on juuri aloitettu jokin uusi lääke, on sen osuus deliriumin puhkeamisessa selvitettävä, Laurila sanoo.
Lääkehoitoa tarvitsevat vain kaikkein vaikeimmin oireilevat potilaat.
Laurila korostaa, että oireiden hoidossa pitäisi keskittyä ennen kaikkea lääkkeettömään hoitoon. Deliriumoireita lievittävää lääkehoitoa tarvitsevat vain kaikkein vaikeimmin oireilevat potilaat, joilla on muun muassa voimakasta ahdistusta tai epämiellyttäviä harhoja. Koska deliriumoireet ovat psykoottisia, lääkehoito pitää aloittaa antipsykoottisilla lääkkeillä ja pieninä annoksina.
– On edelleen valitettavan tavallista, että deliriumpotilasta rauhoitetaan bentsodiatsepiineilla, vaikka antipsykoottinen lääkitys on selvästi parempi ja tehokkaampi. Joissakin tapauksissa on kuitenkin perusteltua antaa nopeasti vaikuttavaa rauhoittavaa lääkettä, kuten loratsepaamia. Näin on esimerkiksi, jos yöllä riehuva deliriumpotilas vie yöhoitajan kaiken ajan.
Hyvä yleishoito on deliriumin hoidon kulmakivi.
– Delirioottista vanhusta pitää hoitaa kuin vauvaa. Hän ei kykene huolehtimaan perustarpeistaan. Vaikka hänellä on muki yöpöydällä, hän ei osaa juoda. Jos hän potkii peiton päältä, hänet on peiteltävä.
Deliriumista kärsivän vanhuksen nesteytyksestä, ravitsemuksesta ja hapen saannista on huolehdittava. Ympäristö on rauhoitettava. Vanhusta on muistuteltava siitä, missä ollaan. Pieni yövalo voi rauhoittaa yöllä heräävää potilasta.
Hyvä yleishoito edellyttää riittävästi henkilökuntaa.
Lisäksi on varmistettava, että vanhus ei kaadu tai putoa. Fyysistä rajoittamista pitää kuitenkin välttää. Laurila huomauttaa, että magneettivyö tai sitominen eivät ole asianmukaista deliriumin hoitoa.
– Hyvään hoitoon kuuluu myös varhainen mobilisaatio. Vanhusta ei makuuteta sängyssä, vaan esimerkiksi leikkauksen jälkeen hänet autetaan liikkeelle mahdollisimman pian.
Hyvän hoitotyön on todettu ennaltaehkäisevän deliriumia. Laurila kertoo kansainvälisestä tutkimuksesta, jossa suuressa deliriumriskissä olevat potilaat jaettiin kahteen ryhmään. Toisia hoidettiin normaalisti ja toisten hoidossa kiinnitettiin erityistä huomiota ravitsemukseen, nestehoitoon, lääkelistan läpikäymiseen ja kuntouttavaan hoito-otteeseen.
Deliriumin ilmaantuvuutta pystyttiin vähentämään jopa 40 prosenttia.
– Hyvä yleishoito edellyttää riittävästi henkilökuntaa, eikä osastomiehitys ole aina paras mahdollinen. Töiden hyvä organisointi ja hauraiden riskipotilaiden suurempi priorisointi voisi kuitenkin pidemmän päälle helpottaa työtaakkaa, koska deliriumia ilmaantuisi vähemmän.
Toipuminen deliriumista on usein hidasta.
– Paljon riippuu taustasta ja lähtötilanteesta. Hauraan monisairaan vanhuksen toipuminen voi viedä pitkään, kun taas suht hyväkuntoinen kirurginen potilas voi toipua nopeastikin.
Potilas ei välttämättä palaudu täysin ennalleen.
Deliriumin ennuste on huono, koska sen saanut vanhus on jo yleensä hyvin sairas. Kuolleisuus kahden vuoden seurannassa vaihtelee potilasryhmästä riippuen muutamasta prosentista viiteenkymmeneen prosenttiin.
