Potilaalla saattaa olla samanaikaisesti masennusta sekä muita ahdistuneisuushäiriöitä, kuten paniikkihäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.
Pakko-oireilulla on yhteyttä myös syömishäiriöihin ja erityisesti anoreksiaan, samoin päihteiden käyttöön.
Pakko-oireet herättävät ihmisessä häpeää, joka estää usein hoitoon hakeutumisen. Toiminnot voivat tuntua niin järjettömiltä, ettei potilas kerro niistä. Kun hän saa masennusdiagnoosin, se tuntuu helpottavalta.
Monet pakko-oireista kärsivät pystyvät käymään töissä. Työkyky voi alentua, kun sairaus vie huomattavasti psyykkistä energiaa ja aikaa tavalliselta tekemiseltä. Vaarana on ennen pitkää uupuminen ja masentuminen. Vaikeimmillaan sairaus voi jopa invalidisoida ja supistaa elämänpiirin niin, ettei ihminen pysty lähtemään kotoaan.
Tunnusomaisia piirteitä OCD:lle ovat pakko-oireet, jotka jaetaan pakkotoimintoihin (kompulsiot) ja pakkoajatuksiin (obsessiot).
– Pakkotoiminnot voivat olla hyvin erilaisia. Niiden taustalla on usein jokin vieraantuntuinen mieleen tunkeutuva ahdistava ajatus.
Tavallisimpia pakkotoimintoja ovat käsien toistuva peseminen tai muu jatkuva peseytyminen. Tyypillinen on myös tarkistamispakko. Vaikka ihminen olisi ennen kotoa lähtöään tarkistanut kymmenen kertaa, että ovi on varmasti lukossa tai sähkölaitteet pois päältä, hän saattaa palata tarkastamaan asian vielä bussipysäkiltä tai jopa töistä. Taustalla on ajatus, että jos en tarkista, huolimattomuuteni vuoksi syttyy tulipalo.
Pesemisen pakkoajatuksena on usein bakteerikammo ja pelko siitä, että sairastuu tai levittää tarttuvaa tautia muihin.
– Ihminen ei luota aistihavaintoihinsa. Jotakuta voi auttaa, kun ottaa ennen kotoa lähtöään kännykällään kuvan kahvinkeittimestä tai muusta sähkölaitteesta. Pakkoajatusten piinatessa voi varmistaa kuvasta, että kaikki on kunnossa, Leppämäki kuvaa.
Ihminen pelkää vahingoittavansa toista, kun näkee pöydällä veitsen.
Lapsilla voi esiintyä maagista ajattelua, mutta aikuisten maailmaan sellainen ei normaalisti kuulu. Pakkoajatuksista kärsivä voi ajatella, että jos en laske nyt sataan, jotakin pahaa tapahtuu.
Tyypillisiä pakkoajatuksia ovat myös seksuaaliset ja aggressiiviset mielikuvat. Ihminen pelkää esimerkiksi vahingoittavansa toista, kun näkee pöydällä veitsen.
– Ongelma ei ole se, että ihminen todella tekee jotakin vaan nämä ahdistavat ajatukset. OCD:hen ei liity lainkaan lisääntynyttä väkivallan uhkaa.
Sami Leppämäen mukaan lähes kaikilla ihmisillä on pakkoajatuksia. Sellainen on esimerkiksi niinkin viaton juttu, että tarkistaa pari kertaa, onko puhelin varmasti äänettömällä konsertin tai elokuvan alkaessa. Kun kyseessä on sairaus, oireet aiheuttavat merkittävää haittaa toimintakyvylle tai vievät aikaa yli tunnin päivässä.
OCD:ta sairastaa eriasteisena noin yhdestä kahteen prosenttia väestöstä. Pakko-oireet alkavat kolmella neljäsosalla noin 11 vuoden iässä. Tässä ryhmässä on enemmän poikia kuin tyttöjä.
Neljäsosalla sairaus puhkeaa hieman myöhemmin, 23 vuoden tienoilla. Tällöin naisten osuus on miehiä suurempi.
– Kun pakko-oireet alkavat häiritä vasta keski-iässä, potilaita haastateltaessa käy usein ilmi, että oireita on ollut jo lapsuudessa tai nuoruudessa. Taudille on tyypillistä, että oireet voivat välillä loppua kokonaan ja palata stressaavassa elämäntilanteessa.
Potilaan läheisillä ja muulla ympäristöllä voi olla vaikea sopeutua sairauteen.
– Kriittinen suhtautuminen ei auta. Vahingollista on myös lähteä myötäilemään potilasta. OCD on harvoin yhden ihmisen sairaus. Tarvittaisiin perhekeskeistä hoitomallia.
Lapsilla ja nuorilla on etupäässä pakkotoimintoja ilman selkeitä pakkoajatuksia. Vanhemmat saattavat ärsyyntyä, jos he eivät ymmärrä, mistä on kysymys.
– Jos lapsen leikkiminen ja kavereiden kanssa oleminen alkaa pakkotoimintojen vuoksi selkeästi vähentyä, kannattaa hakea apua. Ahdistavat oireet vievät energiaa, mikä voi näkyä vähitellen koulumenestyksen heikkenemisenä.
Pakko-oireisen häiriön perimmäistä syytä ei tunneta. Sitä pidetään neuropsykiatrisen häiriönä.
Aivojen rakenteessa saattaa olla muutoksia. Myös tiettyjen aivojen välittäjäaineiden, kuten seretoniinin ja glutamaatin, toiminnan häiriintyminen voivat johtaa OCD:hen.
Lapsuuden aikaiset traumaattiset kokemukset saattavat olla laukaisevia tekijöitä. Tietyt persoonallisuuden piirteet, kuten sisäänpäinkääntyneisyys, voimakas itsekritiikki ja perfektionismi lisäävät alttiutta. Geneettisillä tekijöillä on oma osuutensa.
OCD:n ensisijainen hoitomuoto on kognitiivinen psykoterapia tai kognitiivinen käyttäytymisterapia.
– Altistushoidosta on saatu hyviä tuloksia. Sen saatavuuden toivoisin lisääntyvän etenkin julkisella puolella. Lääkehoitona käytetään serotoniinin takaisinoton estäjiä eli samoja lääkkeitä kuin masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön hoidossa.
– Puolet potilaista ei hyödy lääkehoidosta riittävästi tai välttämättä ollenkaan. Tämän vuoksi terapiaa pitäisi olla huomattavasti enemmän tarjolla.
Leppämäen mukaan 10–40 vuoden mittaisissa seurannoissa potilaista 20–40 prosenttia toipuu täysin tai lähes täysin. Suurimmalla osalla on edelleen elämää haittaavia oireita.
Sami Leppämäki ja Tuula Savikuja (toim.): Pakko-oireet ja OCD. PS-Kustannus 2014.
Vertaistukea: Suomen Tourette- ja OCD-yhdistys
OCD:n hoito
- Ensisijainen hoitomuoto on kognitiivinen psykoterapia tai kognitiivinen käyttäytymisterapia.
- Hyviä tuloksia on saatu altistuksesta ja reagoinnin ehkäisystä. Lyhytterapia kestää 10–20 hoitokertaa.
- Lääkehoito, joka yhdistetään terapiaan. SSRI-lääkkeitä käytetään suurempina annoksia kuin masennuksessa.
- Vaikeimmissa tapauksissa aivojen syvien osien sähköstimulaatio eli DBS-hoito.
Teksti Merja Perttula
Julkaistu Tehy-lehdessä 15/2014
