Anne Mari Vuorenpää
Anne-Mari työskentelee Tampereen yliopistollisen sairaalan haavakeskuksen poliklinikalla, joka aloitti toimintansa vuosi sitten. Poliklinikka ja vuonna 2012 perustettu vuodeosasto muodostavat ensimmäisen yliopistosairaalassa sijaitsevan haavakeskuksen.
Anne-Mari pääsi luomaan itselleen uuden työtehtävän ja työpaikan, sillä hän ja plastiikkakirurgian erikoislääkäri Ilkka Kaartinen vastasivat haavakeskuksen toiminnallisesta suunnittelusta.
– Tällaista tilaisuutta ei tule usein vastaan.
Haavakeskuksen poliklinikalla keskitytään vaikeiden, kroonisten haavojen hoitoon. Haava luokitellaan krooniseksi, kun se ei ole parantunut pääsääntöisesti neljässä viikossa.
Potilailla on tavallisimmin diabeettisia jalkahaavoja, verenkiertoperäisiä alaraajahaavoja tai painehaavoja. Myös harvinaisempia haavoja, kuten vaskuliitti- ja pyoderma gangrenosum -haavoja sairastavia on yhä enemmän.
– Potilaiden määrä kasvaa, sillä väestö ikääntyy. Suuri syy on diabeteksen lisääntyminen, sillä se tuo tuntopuutoksia ja liitännäisongelmia verenkierron suhteen. Noin 80 prosentilla potilaista on diabetes.
Anne-Marin työhuoneen seinällä on suurikokoinen paperinen esimerkkilukujärjestys – oikea löytyy sähköisenä intranetistä. Tarkkaa lukujärjestystä tarvitaan, jotta kaikki potilaan hoitoon osallistuvat tietävät olla paikalla oikeaan aikaan. Haavakeskuksessa kaiken keskiössä on potilas, jonka luokse ammattilaiset tulevat.
Tunnista puoleentoista mittaisella vastaanottokäynnillä hoitoa pohtii parhaimmillaan plastiikkakirurgian, ihotautien, sisätautien, ortopedian, verisuonikirurgian ja infektiosairauksien moniammatillinen tiimi. Poliklinikalla työskentelee näiden erikoisalojen lääkäreitä sekä haavahoitajia, jalkaterapeutteja ja ravitsemusterapeutteja.
Haavakeskukseen on nimetty myös sosiaalityöntekijä sekä toiminta- ja fysioterapeutit. Keskeistä on yhdistää erikoisalojen asiantuntijoiden osaaminen.
– Tavoitteena on, että potilas käy meillä vain kerran, jolloin hän saa mahdollisimman monipuolisen tutkimuksen ja hoidon. On tärkeää selvittää haavan perussyy. Annamme potilaalle, hänen läheiselleen tai terveydenhuollon ammattilaiselle mahdollisimman hyvät jatkohoito-ohjeet.
Haavakeskuksessa hoidetaan viikoittain 60–70 potilasta.
Meillä on aivan mahtava tiimi. Opimme joka päivä toisiltamme.
Kroonisten haavojen hoito ei ole Taysissa enää pirstoutunut erikoisaloittain, vaan voimavarat kohdennetaan mahdollisimman tehokkaasti. Tämä on parantanut hoitotuloksia, lyhentänyt hoitoonpääsyaikoja, alentanut kustannuksia ja kohentanut potilaiden elämänlaatua.
Moniammatillinen työskentely lisääAnne-Marin mukaan työhyvinvointia.
– Meillä on aivan mahtava tiimi, jonka asenne on kohdillaan. Opimme joka päivä uutta toinen toisiltamme. Aina voi myös kysyä neuvoa.
Työhyvinvointia lisää myös työnkuvan laajentuminen poliklinikkatoiminnan myötä: haavahoitajat eivät enää hoida vain yhden erikoisalan potilaita, vaan näkevät haavojen koko kirjon. Eteen tulee aiempaa vaativampia potilastapauksia.
Iloa tuottaa myös potilailta saatu hyvä palaute ja se, että näkee haavan paranemisen edistyvän. Anne-Mari pitää tärkeänä kehittävää työotetta ja työn vaihtelevuutta: kun jokainen päivä on erilainen ja työtehtävät vaihtelevia, ei ehdi turtua.
Anne-Mari vastaa aikatauluja koordinoimalla siitä, että potilaan hoitopaletti pysyy koossa.
– Olen kuin veturi, joka vetää junaa perässään.
Haavakeskuksen moniammatillinen työtapa vaatii kaikilta lujaa sitoutumista, sillä haavakeskukselle pitää löytää aikaa normaalin osastorytmin keskeltä. Toimintatapa on kuitenkin nähty mielekkääksi, sillä sen myötä poistuu erikoisalojen päällekkäistä työtä.
Anne-Mari kehittää myös alueellista haavanhoidon osaamista ja yhtenäistää haavanhoidon käytäntöjä. Haavakeskukseen tulee paljon konsultaatio-soittoja niin oman talon sisältä kuin maakunnastakin.
– Hoitajat soittavat ja kysyvät hoito- ja toimintaohjeita. Tuntuu siltä, että tieto haavakeskuksen olemassaolosta alkaa levitä. Me haavahoitajat käymme myös osastoilla antamassa paikallishoidon ohjausta ja arvioimassa lääkärin tarvetta.
Onpa jonkun kerran yksittäinen ihminenkin soittanut toiselta puolelta maata ja kysynyt, kuinka pääsisi haavakeskuksen potilaaksi.
– Ja vaikkemme ole päivystysyksikkö, meille voi ykskaks tulla hoidettavaksi päivystyspotilas.
Osa työstä on perushaavanhoitoa. Siihen Anne-Mari tykästyi jo lukiolaisena työskennellessään vanhainkodissa osastoapulaisena.
– Kun muut hoitajat eivät uskaltaneet koskea puolittain irti olevaan kynteen, olin valmis ottamaan selvää, kuinka asia pitäisi hoitaa ja hoidin sen.
Sairaanhoitajaopintojen aikana Anne-Mari työskenteli terveyskeskuksen vuodeosastolla, jossa oppi vanhuspotilaiden kohtaamista. Siitä on hyötyä nykyisessä työssä, jossa suuri osa potilaista on ikäihmisiä. Muistisairaudet saattavat mutkistaa jatkohoitoa.
– Poliklinikalta kotiin tai palvelutaloon päästyään muistisairas henkilö voi ihmetellä, mikä hänen jaloissaan puristaa ja riisua pois tukisiteet.
Haavakeskus toivookin, että muistisairaan mukana tulisi läheinen tai terveydenhuollon ammattilainen, jolle voisi antaa jatkohoito-ohjeita.
Haavakeskuksen kehittäminen jatkuu. Muun muassa äskettäin saadun hankerahan voimin on tarkoitus luoda Taysin kattava haavarekisteri, jonne kirjataan tietoja kroonisista haavoista. Näin päästäisiin kehittämään hoitoa entistä pidemmälle. Rekisteristä saataisiin tietoa myös tutkimuksen tarpeisiin.
– Haaveena on laajentaa rekisteri perusterveydenhuoltoon. Kun hoitaja kirjaisi siellä vaikkapa haavamittoja, havaitsisimme täällä, jos haava on lähtenyt vaarallisesti laajenemaan ja voisimme antaa heti hoito-ohjeita.
Teksti Ulla Ojala, kuvat Ari Korkala
