Syömishäiriöyksikkö on erikoissairaanhoidon yksikkö, jossa potilaita hoidetaan ensisijaisesti avohoidossa. Polikliinisen hoidon tukena on myös päiväosasto ja kokovuorokausiosasto. Valtaosa kaikista potilaista on nuoria ja nuoria aikuisia naisia. Hoitoon otetaan 13 vuotta täyttäneitä.
Tavallisimmat syömishäiriöt ovat laihuushäiriö (anorexia nervosa) ja ahmimishäiriö (bulimia nervosa). Tavallisin epätyypillinen syömishäiriö on ahmintahäiriö (Binge Eating Disorder, BED).
Poliklinikka tarjoaa määräaikaisia yksilö-, ryhmä- ja perheterapiajaksoja. Perheterapia on keskeinen osa etenkin nuorten hoitoa. Hoidon tavoitteena on aluksi saada ravitsemustila ja fyysinen vointi kohenemaan.
– Yhdessä potilaan kanssa tehdään työtä sen eteen, että myös mieli pysyy mukana painon korjautuessa. Potilaan oma valmius paranemiseen ja käyttäytymistapojen muutokseen on tärkeää hoidon onnistumisen kannalta.
Käytännössä potilasta autetaan tunnistamaan syömishäiriöisiä ajatuksia, annetaan tiedollista ohjausta ja herätellään luottamuksellista vuorovaikutussuhdetta.
Yleensä syömishäiriötä sairastavalla on voimakkaita sääntöjä ja ajatusvääristymiä, jotka kieltävät häntä syömästä. Potilas saattaa kokea, ettei hän ole sen arvoinen, että ansaitsisi ruokaa.
Minnan tapana on perehtyä ihmisen tarinaan: jutella potilaan kanssa, kysellä tämän ajatuksista ja miettiä yhdessä, mistä ajatukset kumpuavat. Näin kaikki sairauteen liittyvät ajatuskulut tulevat näkyviksi, jolloin potilas pystyy aloittamaan niiden muuttamisen.
– Kerron myös, millaisia vaikutuksia nälkiintymisellä on kehoon. Nälkiintyminen itsessään aiheuttaa hyvin pitkälti samanlaisia oireita kuin syömishäiriö eli se ylläpitää ahdistuneisuutta ja vaikeaa oloa.
Potilasta pitää herätellä muutoksen tekemiseen.
– Muutosrohkeus on avainasia. Se vaatii alkuvalmistelua, hyvää motivoivaa keskustelua ja vahvaa tukea.
Välillä Minna näyttää itse mallia ja syö poliklinikalla suklaata tai pitsanpalan. Hän osoittaa, ettei syömisestä seuraa mitään pahaa.
Minnan mukaan syömishäiriöpotilaiden hoidossa pitää olla tietyllä tavalla jämäkkä.
– Hoitavalla henkilöllä pitää olla voimakkaampi ääni kuin syömishäiriöllä. Kerran nuorisopsykiatrisessa osastohoidossa nuori potilas sanoi minulle ihan hyvällä, ettet ole mikään sisar hento valkoinen, vaan sisar musta v-mäinen.
Syömishäiriöiden hoidossa on kysymys psyykkisen häiriön hoitamisesta. Hoitajan pitää hallita kuitenkin paljon myös somatiikkaa: asioita, jotka liittyvät hormonitoimintaan, lisääntymisterveyteen sekä luuston ja hampaiden terveyteen. Tässä auttaa moniammatillinen tiimi.
Syömishäiriötä poteva saattaa sairastaa samanaikaisesti jotakin muuta psyykkistä sairautta, joten hän voi saada hoitoa myös yleispsykiatrian puolella.
– Työskentely vaatii kokemuksen psykiatriasta, jotta osaa erottaa mikä on somaattista ja mikä psyykkistä. Lisäksi pitää osata selittää asioita niin kiinnostavasti, että nuori jaksaa kuunnella ja tulee vastaanotolle toisenkin kerran.
Minna on työskennellyt yksikössä vuodesta 2014 asti. Sitä ennen hän työskenteli kuusi vuotta nuorisopsykiatrialla.
Minna sanoo ilahtuvansa potilaiden pienistäkin edistysaskeleista.
– Yksilöhoidossa potilaille annetaan kotitehtäviä, joihin sisältyy vähän haastetta. Potilaan kanssa mietitään, kuinka hän voisi haastaa itsensä. Jollekin vaikkapa munkin syöminen on valtava itsensä ylittämisen hetki. Sellainen hetki ilahduttaa minua suuresti.
Hienoa on myös nähdä toipumisen lähtevän liikkeelle. Nuorella se voi käydä äkillisestikin: esimerkiksi ystävät ja harrastukset auttavat irti syömishäiriön kahleista.
Vaikeimpia tilanteita ovat ne, jolloin potilas menehtyy. Laihuushäiriötä sairastavien kuolemanriski on muuhun samanikäiseen väestöön verrattuna yli kuusinkertainen.
Laihuushäiriöpotilaista 50–70 prosenttia toipuu täysin ja 10–20 prosentilla sairaus kroonistuu. Pitkään, yli 10 vuotta vaikeasti syömishäiriötä sairastaneille on kehitetty aivan uudenlainen Pisara-hoito. Minna tekee heidän kanssaan työtä Pisara-työryhmän jäsenenä.
Hoidossa keskitytään elämänlaatuun ja potilaan itse itselleen asettamiin tavoitteisiin.
– Joku voi asettaa tavoitteekseen, että jaksaa käydä itse kaupassa tai saa seurata läheisen lapsen kasvamista. Sitten keksimme keinoja, joilla ihminen pystyy ylläpitämään fyysistä kuntoa.
Työviikkoni
Kasvokkain ja etänä
Maanantai. Aamulla pidetään yleensä koko työyksikön suurempi kokous. Sen jälkeen on tavallisesti yksilöhoidon koulutusta tai työnohjausta. Lounaan jälkeen tapaan potilaita omassa työpisteessäni.
Tiistai. Aamulla ohjaan esimerkiksi BED-ryhmää eli ahmintatyyppisesti oireilevien ryhmää. Sitten on hoitajien tunti, jonka jälkeen käyn Pisara-potilaan kanssa kaupassa tai kahvilla tai menen häneen mukaansa lääkäriin.
Keskiviikko. Teen koko päivän etätyönä nettiterapiaa, jossa olen tekstipohjaisesti yhteydessä potilaisiin. Lisäksi on ravitsemusterapeutin konsultointitunti, jolloin saamme kysyä häneltä ravitsemuksesta tai hän kertoo meille jostakin ruokaan liittyvästä asiasta.
Torstai. Aamupäivän vedän bulimiaryhmää. Iltapäivällä teen töitä Pisara-potilaiden kanssa.
Perjantai. Jatkan työskentelyä Pisara-potilaiden kanssa. Iltapäivällä tapaan potilaita yhdessä lääkärin kanssa. Laadimme hoitosuunnitelmia, ja mukana saattaa olla myös psykologi.
Tätä työkaverini eivät minusta tiedä:
”Sanotaan vaikka, että tämä ei ole oikea hiusteni väri.”
Teksti Ulla Ojala
Lue lisää:
Anoreksiaan sairastunut röntgenhoitaja: Tanssin takia jaksoin elää
Ravitsemuksen asiantuntija: Itseään pitäisi pystyä katsomaan peilistä hyväksyvästi
