Sota on tuhonnut Mosulin, mutta elämä jatkuu raunioissakin. Kuva Lehtikuva / Oliver Weiken

Irakissa sairaanhoitaja kohtaa sodan jäljet

Sairaanhoitaja Kim Asunta näki Irakissa, millaista tuhoa tarkka-ampujat, itsetehdyt räjähteet ja taistelukaasut kylvävät.

Lietolainen sairaanhoitaja Kim Asunta oli paikalla, kun Irakin hallituksen joukot ja Yhdysvaltain johtama liittouma valtasivat Mosulia takaisin terroristijärjestö Isisiltä viime keväänä. Kim oli osa SPR:n avustustyöntekijäjoukkoa, johon kuului viisi sairaanhoitajaa, kaksi kirurgia ja fysioterapeutti.

SPR tuki isoa ICRC:n (Punaisen Ristin kansainvälinen komitea) operaatiota, jonka tehtävä oli auttaa paikallisia sairaaloita hoitamaan sota-alueen potilaita. Itä-Mosul oli vapautettu jo aiemmin ja nyt oli Länsi-Mosulin vuoro.

Kolme kuukautta kestäneen avustusrupeamansa aikana Kim hoiti uhreja, jotka olivat loukkaantuneet luodeista, räjähteistä ja taistelukaasuista.

– Suuri osa oli siviilejä – lapsia, aikuisia, vanhuksia. Erityisesti lapsia oli paljon, Kim sanoo.

Osastonhoitajana Raision terveyskeskussairaalassa työskentelevä Kim on työskennellyt aiemmin liki kahdeksan vuotta rauhanturvatehtävissä Lähi-idässä ja Tšadissa. Lisäksi hän on kouluttanut sotatarkkailijoita kriisinhallinta-alueille ja kuuluu kriisinhallintakeskuksen (CMC Finland) henkilöstöreserviin.

Kim sanoo, että Irak-komennus poikkesi kaikesta aikaisemmasta, sillä Isisin mielivaltaisuus tekee sen kanssa käydyistä sodista erittäin raakoja.

– Sodassa tulee aina siviiliuhreja, mutta sodallakin on tietyt lait, joita osapuolet yleensä kunnioittavat. Näissä sodissa ei kunnioiteta mitään lakeja. Isisin tarkka-ampujat toimivat mielivaltaisesti. Kaikki olivat vapaata riistaa.

Isisin tarkka-ampujat toimivat mielivaltaisesti. Kaikki olivat vapaata riistaa.

Niin sanotut improvisoidut räjähteet kylvivät hurjaa tuhoa. Avustuslaatikkoon kätketty räjähde saattoi silpoa perheenisän jalat ja tappaa lapset.

Hoitohenkilöstö hoiti myös kemiallisten aseiden uhreja. Kim vertaa kemiallisen aseen aiheuttaman vamman hoitamista palovammaan, mutta siihen yhteneväisyydet päättyvätkin.

– Olennaista oli tietää, oliko potilas saanut ensiapua ja millaista, ennen kuin hän tuli meille hoitoon. Aina emme tienneet, oliko potilas jo dekontaminoitu, joten jouduimme käsittelemään hänet uudestaan ja suojautumaan tietysti itse.

Taistelukaasun pistävän hajun oppi tunnistamaan. Kim kertoo, että he hoitivat 25 kemiallisten aseiden aiheuttamaa vammaa. Kaksi uhreista menehtyi.

Mosul-operaatiossa oli suomalaisten lisäksi avustustyöntekijöitä Ruotsista, Norjasta, Tanskasta, Islannista, Saksasta, Kanadasta, Japanista ja Hong Kongista.

Tukikohtana oli Erbilin sairaala. Erbil on Irakin Kurdistanin pääkaupunki, joka sijaitsee noin 80 kilometrin päässä Mosulista. Avustustyöntekijät integroituivat paikalliseen järjestelmään ja työskentelivät paikallisten kurdilääkäreiden ja -sairaanhoitajien kanssa.

Erbilin sairaalassa oli yksi leikkaussali ja kaksi vuodeosastoa. Lisäksi avustustyöntekijät pystyttivät telttavuodeosaston. Se täyttyi kiireisimpään aikaan.

Loukkaantuneita oli laidasta laitaan, sekä vakavia että lieviä vammoja saaneita. Kun potilaan oli aika kotiutua, hänet lähetettiin pakolaisleirille, kotiin tai sukulaisten luokse.

Kim työskenteli alussa pienemmän ryhmän kanssa lähempänä Mosulia Shekhanissa.

– Mosulin lentokentällä, lähellä etulinjaa, oli joukkosidontakeskus. Siellä ICRC:n kirurgiryhmä hoiti potilaat sellaiseen kuntoon, että heidät voitiin lähettää eteenpäin.

Shekhanin jälkeen Kim palasi Erbiliin, jossa hän toimi osastonhoitajana ja sairaalan projektipäällikkönä.

Suurimmat haasteet työhön toi erilainen hoitokulttuuri. Lähi-Idässä, kuten monissa muissakin kulttuureissa, perheet vastaavat sairaaloissa isosta osasta perushoitoa. Erbilissä sairaanhoitajat huolehtivat vain lääkkeistä.

– Ongelmia syntyi, kun kaikilla potilailla ei ollut sodasta ja kaaoksesta johtuen läheisiä mukana eivätkä paikalliset sairaanhoitajat lähteneet perushoitoon mukaan. Meitä oli vähän ja olisimme tarvinneet paikallisten hoitajien apua. Se oli usein aikamoista säätämistä, Kim kuvailee.

Perheet vastaavat sairaaloissa isosta osasta perushoitoa.

Vaikka hoitokulttuurit törmäsivätkin, Kim ymmärtää paikallisia hoitajia.

– Monilla olivat palkat myöhässä, ja he tekivät kahta työtä. Useimmat nukkuivat liikenevän ajan.

Joskus potilaasta huolehti joku muu kuin omainen. Kim muistaa erään 3-vuotiaan pikkupojan, josta huolehti naapuriperhe. Naisten vuodeosastolla omaiset huolehtivat puolestaan naapurivuoteidenkin potilaista.

Avustustyöntekijät asuivat aidatulla asuma-alueella kommuunityyppisesti. Vapaata oli joka toinen päivä paitsi komennuksen loppupuolella, jolloin Kimillä mahtui seitsemän päivän työviikkoon vain yksi vapaa.

– Vapaalla yritin ylläpitää kuntoa ja käydä vähän juoksulenkeillä. Usein istuimme yhdessä muiden avustustyöntekijöiden kanssa, juttelimme ja paransimme maailmaa.

Kim kuvailee, että komennuksen alku ja loppu piirtyivät mieleen kirkkaina. Niiden väliin jäävä aika oli yhtä utua.

– Sitä vain työskentelee ja keskittyy siihen, mitä on tekemässä. Oli pakko olla kliininen ja sulkea pois se ajatus, mitä potilaalle oli tapahtunut ja mitä hän oli kokenut ennen meidän käsiimme tuloa.

Pelkoa Kim ei tuntenut missään vaiheessa. ICRC on työskennellyt pitkään vastaavissa oloissa, ja turvallisuus-määräykset olivat tiukat.

Kim korostaa, että komennus ei ollut pelkkää synkkyyttä. Siihen mahtui myös valon- ja ilonpilkahduksia. Oli hienoa työskennellä hyvän tiimin kanssa, kohdata pienen lapsen hymy sekä nähdä, miten paikalliset huolehtivat toisistaan.

– Mutta kyllä tuollainen kokemus jättää jäljen. Ihmisen mieli on rakennettu niin, että asiat todellistuvat vasta, kun ne näkee ja kokee omin silmin. Nyt tiedän, että pärjään kaikista hankalimmissakin oloissa. Niitä oloja on vaikea kuvitella, kun katselee suomalaisen ­sairaalan ikkunasta rauhallista ­maisemaa.

Teksti Tiina Suomalainen