Suru saattaa aaltoilla, tulla ja mennä. Kuva: iStock

Näin kohtaat surevan työkaverin

Jaettu suru on kevyempi kantaa, mutta kaikki eivät halua kertoa surustaan työpaikalla.

Miten minun pitäisi surra? Miten kauan suruni kestää? Mitä jos en koe mitään? Entä jos en pääse ollenkaan jaloilleni? Miten osaisin kohdata surevan?

Omaan ja toisen ihmisen suruun liittyy edelleen vaiettuja puheenaiheita ja piilottelua. Kun emme oikein tiedä, miten puhuisimme surusta tai miten käsittelisimme sitä, sureva voi jäädä tuntemuksineen yksin.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

– Ennen puhuttiin surutyöstä ja suruajasta, mutta nykyään ajatellaan, ettei surua sinänsä tarvitse työstää tai päästä siitä yli, ennen kuin voi kokea onnen ja ilon tunteita. Jokainen suree omalla tavallaan, sanoo surusta kirjan toimittanut kansanterveystieteen ja neurofysiologian dosentti Tuuli Lahti.

Surun syvyyteen vaikuttavat monet tekijät. Oman lapsen kuolema tai toisen menettäminen yllättäen tai traumaattisella tavalla ovat usein tilanteita, jolloin suru on läsnä hyvin pitkään tai koko loppuelämän.

Suru saattaa aaltoilla, pulpahdella pintaan, tulla ja mennä. Tietyt paikat, tilanteet, muistot, tuoksut ja esimerkiksi musiikki voivat nostaa väkeviä tunteita pintaan vielä vuosien ja vuosikymmenten jälkeen.

– Nykyään ajatellaan myös, ettei kiintymyssuhteen tarvitse katketa kuolemaan. Se voi jatkua ja muuttaa muotoaan, ja sitä voidaan ylläpitää monin tavoin.

Surua ei voi oikein hoputtaa.

Vainajaa ei tarvitse poistaa elämästä, jotta voisi itse voida hyvin. On luonnollista säilyttää hänen tavaroitaan ja valokuviaan. Monet muistelevat läheistään esimerkiksi sytyttämällä kynttilän hänen syntymä- ja kuolinpäivänään.

Raskaimman surun keskellä voi kokea läheisen olevan edelleen läsnä. Nämäkin kokemukset ovat varsin tavanomaisia, eikä niitä tarvitse pelästyä.

Yleensä surun mielletään liittyvän läheisen menettämiseen. Voimme kuitenkin surra syvästi monenlaisia asioita, joista olemme joutuneet luopumaan tai joita vaille olemme jääneet: hylkäämisiä ja eroja, ammattihaaveiden kaatumista, lapsuuttamme tai rakkaan lemmikin kuolemaa.

– Suru on jonkinlaista irtipäästämisen tuskaa. Se tulee meihin, tekee oman tehtävänsä ja lähtee, kun sen on aika lähteä. Sitä ei oikein voi hoputtaa, kuvaa terapeuttina työskentelevä pappi Miia Moisio.

Hän kehottaa antamaan surulle tilaa virrata. Surun tehtävä on muuttaa suhdettamme menetettyyn kohteeseen ja auttaa hyväksymään tapahtunut.

– Anna itkun tulla kun se on tullakseen, jotta se ei jää kurkkuun ahdistamaan. Läpikäymätön suru hakee usein ulospääsyreitin psyykkisen tai fyysisen sairastumisen kautta.

Läheisen menettämisen jälkeen toiset voivat tuntea itsensä itkuherkkyyden sijaan jopa kummallisen rauhalliseksi. Se on luontainen suojareaktio, joka antaa mielelle ja keholle aikaa järkyttävän asian vastaanottamiseen. Voi käydä niin, että suru ja kaipaus tulevat pintaan vasta myöhemmin.

Eräs nuori ihmetteli, miksi hän oli jatkuvasti valtavan vihainen. Vihaisuus väheni vasta, kun hän osasi yhdistää tunteensa lähiajan tapahtumiin: hän oli menettänyt vuoden aikana kaksi tärkeää ihmistä.

– Toisen kuolema voi nostattaa vihan lisäksi syyllisyyttä ja häpeää, mutta myös helpotusta esimerkiksi silloin, kun menehtynyt on ollut pitkään sairas tai hänellä on ollut useita itsemurhayrityksiä, Tuuli Lahti kuvaa.

Surusta puhutaan usein kipuun viittaavilla sanoilla: ihminen särkyy tai hän kokee tuskaa. Aivojen kuvantamistutkimuksissa onkin huomattu, että aivoissa aktivoituvat surressa samat alueet kuin fyysisissä kipukokemuksissa.

Eräs nuori ihmetteli, miksi hän oli jatkuvasti valtavan vihainen.

Suru aiheuttaa elimistössä stressireaktion: sympaattinen hermosto voimistuu ja hormonitoiminta muuttuu, mikä kuormittaa elintoimintoja. Tämä voi tuntua erilaisina kiputiloina, kolotuksina, nivelsärkyinä ja päänsärkyinä. Joku reagoi vatsallaan, toinen esimerkiksi ihollaan. Myös uni voi häiriintyä. Painajaiset lisääntyvät ja uni saattaa olla kevyttä ja katkonaista. Unipulmat vaikuttavat edelleen muun muassa jaksamiseen, muistiin ja ruokahalua sääteleviin hormoneihin. Ruoka ei maita lainkaan tai tulee naposteltua, kun on jatkuvasti nälkäinen olo.

Surun aiheuttama fysiologinen kuormitus saattaa niin ikään pahentaa perussairauksia, kuten migreeniä, astmaa tai ihottumia, sekä aiheuttaa tutkimusten perusteella jopa uusien sairauksien, kuten nivelreuman, anemian, haavaisen paksusuolentulehduksen tai mahahaavan puhkeamisen.

Läheisensä menettäneillä sydänkohtaus- ja aivohalvausriski näyttää sekin olevan surun alkukuukausina tavanomaista suurempi. Surun tiedetään heikentävän myös elimistön puolustusjärjestelmää lisäten alttiutta erilaisiin tulehdustiloihin.

Suru ei yleensä vaadi mitään hoitoa. Parasta on, jos surevalla on halutessaan mahdollisuus puhua tunteistaan ja ajatuksistaan läheisille. Samoin on hyvä levätä tarpeeksi ja vaalia untaan lääkkeettömin keinoin, jotta elimistö palautuisi surun aiheuttamasta kuormituksesta.

Päihteisiin ei kannata turvautua, mutta kaikki sellaiset tavat, jotka kohentavat omaa oloa terveyttä tukien, ovat hyviä. Monille tällaisia keinoja ovat liikunta ja luontoon hakeutuminen. On myös hyvä ylläpitää arkirutiineja ja rytmejä.

– Toiset jakavat surukokemuksiaan muiden kanssa ja laittavat sosiaaliseen mediaan päivityksiä, toiset taas haluavat pitää asiat yksityisinä. Kaikki tavat ovat yhtä oikeita, Tuuli Lahti toteaa.

Eräs pienellä paikkakunnalla tunnettu henkilö sai paheksuntaa osakseen, kun hän jatkoi miehensä itsemurhan jälkeen normaaliin tahtiin liikkumista ja harrastamista ja palasi mahdollisimman pian töihin. Muut ihmettelivät, eikö hän sure miestään lainkaan.

– Eihän siinä ole mitään pahaa, jos ihminen vain jaksaa niin tehdä. Mitä useampia kanavia on käytössä, sitä paremmin ihminen selviytyy. Itsensä hoivaaminen voi olla psyykkistä, fyysistä, sosiaalista ja henkis-hengellistä, Miia Moisio sanoo.

Joskus voi käydä toisinpäin. Läheiset ehdottelevat, että nyt sinun pitää lähteä ulos ihmisten ilmoille ja tehdä sitä ja tätä. Sureva voi kokea sen hoputtamisena ja itsensä vähättelynä.

Surusta toipumista ei tarvitse kiirehtiä. Kun myönteisiä tunteita alkaa tulla, ne saattavat herättää syyllisyyden kokemuksia.

– Myönteiset tunteet ovat kuitenkin hyvä asia, eikä niitä ole syytä säikähtää. Ne ilmentävät psyykkistä joustavuutta sekä ennakoivat, että sureva on vähitellen sopeutumassa elämään menetyksen kanssa, Tuuli Lahti toteaa.

Monet äskettäin läheisensä menettäneet kertovat, miten tuttavat piiloutuvat kaupassa hyllyjen väliin tai vaihtavat kadun toiselle puolelle, kun eivät tiedä, mitä sanoisivat surevalle. Helposti toistellaan myös sellaisia fraaseja kuin ”Kaikella on tarkoituksensa”, ”Aika parantaa” tai ”Yritä piristyä”.

Vaikka toinen tarkoittaisi hyvää, sureva voi kokea sellaisen itsensä mitätöintinä. Miten sitten osaisin tukea surevaa parhaiten, oli hän sitten läheinen, työkaveri tai potilas?

– Kysy, mitä kuuluu ja miten voin olla avuksi? Haluatko puhua asiasta? Miten olet jaksanut? Anna surevan itsensä kertoa. Älä pyri määrittelemään, miltä hänestä tuntuu tai pitäisi tuntua. Jos toinen ei halua puhua, sitäkin pitää kunnioittaa, Tuuli Lahti neuvoo.

Kaikki eivät halua kertoa surustaan työpaikalla.

Surevalle voi tarjota myös konkreettista apua: viedä kotiin ruokaa, pyytää ulos kävelylle, auttaa siivoamisessa tai lastenhoidossa. Apua ei pidä kuitenkaan tuputtaa väkisin. Surevan työkaverin voi pyytää kahville tai lounaalle. Kuulumisia on hyvä kysellä myöhemminkin, ei vain hautajaisten aikaan.

Toisaalta kaikki eivät halua kertoa surustaan työpaikalla. Jokaisella on oikeus yksityisyyteen, eikä toisen henkilökohtaisia tietoja saa jakaa ilman asianomaisen lupaa.

Työnantaja voi tukea surevaa alkuvaiheessa esimerkiksi erilaisin joustoin ja keventämällä työtehtäviä sekä antamalla palkatonta vapaata.

Toistuva kuoleman ja surun näkeminen on raskasta myös ammattilaisille. Ammattilaisia vaanivalta myötätuntouupumukselta ehkäisevät parhaiten hyvät työskentelyolosuhteet, työnohjaus ja mahdollisuus täydennyskoulutukseen.

– Potilaan tai hänen omaistensa surun kohtaamisesta ei kuitenkaan saisi koskaan tulla rutiinia, sillä se on heille hyvin ainutlaatuista. Kiireenkin keskellä tulisi välittää suru-uutiset empaattisesti kasvokkain rauhallisessa paikassa, Tuuli Lahti muistuttaa.

Miia Moisio miettii, että olisi hyvä pitää ammatillinen etäisyys, joka ei kuitenkaan saisi tuntua hylkäämiseltä ja torjumiselta.

– Monet herkät ihmiset, jotka ovat lapsuudessa tottuneet imemään toisten ihmisten tunteet itseensä, ovat vaarassa kokea terveysalan ammatissakin samaa. Toisen suruja ei voi ottaa omakseen, vaan pitää pystyä itse palautumaan.

Vaikka suru tuntuu suremisen hetkellä kamalalta, voiko sen jäljiltä jäädä mitään hyvää?

– Se voi johtaa jopa parempaan elämänvaiheeseen. Ellei sure asioita ja tee tilaa uudelle, silloin ei myöskään voi syntyä uutta kasvua. Parhaimmillaan suruprosessista seuraa rakkautta ja kiitollisuutta, Miia Moisio uskoo.

Tuuli Lahti (toim.): Suru, Duodecim 2020.  Miia Moisio: Lupa surra, Otava 2019.

Auta itseäsi surussa

  • Uskalla kohdata kipeät ja raastavat tunteet.
  • Älä pelkää suuriakaan tunteita, mutta älä myöskään vaadi niitä itseltäsi.
  • Huolehdi, että syöt, juot ja nukut.
  • Ota vastaan tukea ja lohtua. Anna toisten auttaa.
  • Pyydä apua arjen askareissa. Kerro, miten muut voivat olla avuksi.
  • Pura pahaa oloasi esimerkiksi puhumisen, liikunnan tai luovuuden keinoin.
  • Hemmottele ja hoivaa itseäsi.
  • Hae apua, jos olosi on liian piinaava.

Kohtaa sureva empaattisesti

  • Kohtaa sureva yksilönä, kysy ja kuuntele. Kartoita hänen tukiverkostonsa.
  • Osoita myötätuntoa ja ole läsnä. Kohtaaminen jää surevan mieleen. Hänelle on tärkeää huomata, että ammattilainen välittää. Se voi kantaa pahimman yli.
  • Anna aikaasi. Kiire ei saa näkyä surevan kohtaamisessa.
  • Kunnioita surua. Läheisillä on oikeus suruun, oli tilanne mikä tahansa.
  • Ohjaa eteenpäin. Surevalla ei välttämättä ole voimavaroja etsiä tarvitsemaansa apua.
  • Huomioi perheiden monimuotoisuus. Ammattilaisen on tärkeää tiedostaa, ettei pelkkä perhesuhde kerro siitä, kuka on ollut vainajalle läheisin.

Teksti Merja Perttula

Lue lisää:

Suru tulee työpaikalle

Mainos
Mainos