Harvaan asutuilla seuduilla kylät ovat lähiseutujen asukkaille tärkeitä kohtaamis- ja kauppapaikkoja.

Pitkän linjan tehyläinen on asunut Nicaraguassa jo kymmeniä vuosia

Joskus on mentävä kauas löytääkseen oman paikkansa maailmasta. Sanna-Mari Laitamon sydämen koti löytyi toiselta puolelta Atlanttia, köyhästä Nicaraguasta.

Lämmintä on tukevat 34 astetta, mutta sisällä kattotuulettimen alla on mukavan viileää. Sirius Black järsii kookospähkinää ja käy välillä kerjäämässä rapsutuksia. Vuoden ikäinen koiravauva on nicaragualainen peruskoira, mitä moninaisin rotujen juhlasekoitus. Mutta jos kaupunkilaisrouvat kysyvät Siriuksen rotua, Sanna-Mari Laitamo vastaa juhlallisesti sen olevan puhdasrotuinen montrenco de los altos de crucero – vapaasti kääntäen maalaispiski Cruceron ylängöiltä.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Sannan koti on Nicaraguan pääkaupungissa Managuassa.

Väli-Amerikassa, kahden valtameren välissä sijaitseva maa on tunnettu kahvistaan, sikareistaan, tulivuoristaan ja hauraasta rauhastaan. Nicaragua on vanha suurvaltojen taistelutanner ja yksi harvoista jäljellä olevista maista, joka yrittää vieläkin ammentaa sosialistisesta maailmanjärjestyksestä – jos ei muuta, niin poliittista retoriikkaa.

1970-luvun sandinistivallankumouksen myötä Nicaraguasta tuli kehitysyhteistyön lempilapsi. 40-vuotisen diktatuurin raunioilla orastavalle demokratialle ja köyhälle kansalle rakennettiin uutta huomista kansainvälisin hartiavoimin, ja myös Suomi aloitti kahdenvälisen kehitysyhteistyön Nicaraguassa 1980-luvulla. Nicaraguaan perustettiin suurlähetystö ja Kehitysyhteistyön Palvelukeskus Kepan maatoimisto. Suomen kehitysyhteistyövaroilla toteutettiin hankkeita etenkin terveys-, maatalous- ja elintarvikesektorilla.

1980- ja 90-luvuilla myös Tehy oli mukana Nicaraguan terveyssektorilla tehtävässä kehitysyhteistyössä.

Kepan kehitysyhteistyöstrategia perustui koperantteihin – suomalaisiin ammattilaisiin, joita lähetettiin kehitysmaihin kouluttamaan paikallisia ja paikkaamaan ammattilaispulaa. Kehitysjoukkotoiminta perustui YK:n strategioihin, ja se oli kehitysyhteistyössä hyvin vakiintunut toimintamuoto. Nicaraguan kanssa toiminta aloitettiin vuoden 1989 alussa.

Niihin aikoihin Sanna oli parikymppinen fysioterapeutti. Hänellä oli työ terveyskeskuksessa ja kaikki oli reilassa, mutta mieltä kaihersi epämääräinen kaipuu – Sanna janosi uusia kokemuksia.

Kun hän sai vuonna 1993 tietää, että Kepa haki fysioterapeuttia Nicaraguaan, se kuulosti espanjan kieleen ja kuubalaisiin tansseihin hurahtaneesta nuoresta ammattilaisesta täydelliseltä suunnitelmalta. Ilmeisesti Sannakin kuulosti täydelliseltä, sillä hänet valittiin lähtijöiden joukkoon.

– Ennen lähtöäni tein vielä lasten fysioterapian erikoistumisopinnot loppuun ja preppasin espanjaa. Meille pidettiin valmennus, jossa kerrottiin kulttuurisokista ja ympäristöstä, johon olimme menossa. Me tulevat koperantit olimme tietysti kauhean tärkeinä ja lippu korkealla menossa pelastamaan maailmaa, Sanna nauraa.

Mediaatiohetki leikkitunnin päätteeksi. 

 

Sannan sijoituspaikka oli vammaisten lasten vanhempien järjestö Los Pipitos. Hänen aisapareinaan toimivat suomalainen sairaanhoitaja ja erityisopettaja sekä järjestön työntekijät ja lasten vanhemmat. Sanna alkoi tutustua paikalliseen työkulttuuriin. Asioita tehtiin eri tavalla kuin Suomessa, ja työ tuntui aluksi epäorganisoidulta. Arki oli tempoilevaa: aikataulut pettivät, joskus lupauksetkin.

Omien mahdollisuuksien makustelu otti aikansa: täällä ei pelastettaisikaan koko maailmaa vaan tehtäisiin se, mitä voitaisiin, enemmän rinnallakulkijoina kuin uuden ajan airuina.

Vaikka odotukset ja todellisuus eivät aina kohdanneet, paljon mainostettu kulttuurisokki jäi kokematta. Sanna solahti Nicaraguaan ja sukelsi syvälle, aivan kuin hänen olisi aina kuulunutkin tehdä niin.

– Nicaragua oli ensimmäinen kosketukseni Latinalaiseen Amerikkaan – ja ensimmäinen rakkauteni. Ensimmäinen vuosi oli yhtä kuherruskuukautta. Olin rakastunut kaikkeen mitä tein ja koin, hän muistelee.

– Pääsin työskentelemään yhdessä paikallisten kanssa. Opin hyvin läheltä, miten ihmiset elivät. En koskaan kokenut, että kulttuurien välinen ero olisi ollut ylivoimaisen suuri. Samankaltaisuutta oli paljon enemmän kuin eroja. Niitä aikoja on vielä myöhemminkin ollut ikävä.

Yksi miinuspuoli Nicaraguassa sentään oli. Kuubalaisiin tanssipareihin tottunut Sanna huomasi nopeasti, että Nicaraguan tanssikulttuuri oli rustiikkisempi: kukin keikutti lanteitaan miten lystäsi, ja hauskanpito oli tärkeämpää kuin loppuunsa hiotut kuviot. Mutta erään viehättävän pikkukaupungin diskosta löytyi viimein yksi tanssitaitoinen. Sanna tanssahteli sinä iltana itsensä tärviölle tietämättä, että oli juuri tavannut tulevan aviomiehensä.

Sannan nicaragualaiset kollegat tekivät töitä pienillä resursseilla. Töitä oli liikaa, työvälineitä vähän. Mutta oli hyviäkin puolia: yhteisöllisyys ja ihmisläheisyys. Sanna kiersi työkavereiden kanssa ihmisten kodeissa ja maaseuduilla; palvelut vietiin sinne, missä ihmisetkin olivat. Tätä paikallisen terveydenhuollon ominaispiirrettä ihaillaan myös Nicaraguan ulkopuolella.

– Nicaraguassa perusterveydenhuolto viedään ihmisten koteihin. Neuvotaan, mitataan ja punnitaan vauvoja, rokotetaan ja ehkäistään hyönteisten levittämiä tartuntatauteja. Se on ainutlaatuista.

Nicaraguan terveysjärjestelmä on monen kehitysmaan tavoin kahtiajakautunut yksityiseen ja julkiseen sektoriin. Työnantajat maksavat työntekijöistä sosiaalivakuutusta, jonka tarkoitus on kattaa työntekijöiden terveydenhuoltopalvelut. Sosiaalivakuutuksen ulkopuolelle jäävien osa on julkinen terveydenhuolto, joka on pahimmillaan hyvin heikkotasoista. Vähäisten resurssien vuoksi kuvantamislaitteita tai nykyaikaisia laboratoriopalveluita ei ole, diagnoosit perustuvat lääkärin parhaaseen arvaukseen, ja allergialääkettä tarvitseva saattaa saada kotiin viemisiksi aspiriinia.

Vaikka infrastruktuuri on vuosien saatossa parantunut, sairaalaan on vietävä omat lakanat, tyyny ja joku perheenjäsen, joka vastaa ruokahuollosta ja potilaan perushoidosta. Köyhässä maassa sosiaali- ja terveyssektorin väliinputoajia ovat lähes poikkeuksetta heikoimmassa asemassa olevat. Tämän todellisuuden kanssa Sannankin oli opittava tekemään rauha.

Nicaraguan pyörätuolikoripallojoukkue kouluvierailulla.

 

Liki neljäksi vuodeksi venähtänyt kahden vuoden komennus päättyi vuonna 1998. Sanna odotti vauvaa. Hän palasi Suomeen suunnittelemaan, miten pääsisi takaisin Nicaraguaan.

Asiat järjestyivät: äitiysloman jälkeen lohkesi YK-voluntaarin pesti hankkeessa, jossa rakennettiin vammaisten kuntoutusverkostoa. Kahden voluntaarivuoden jälkeen Sanna jäi hankkeessa toimineen vammaisjärjestö Handicap Internationalin (nyk. Humanity and Inclusion) palkkalistoille. Toimenkuva rikastui radikaalisti.

– Siirryin fyysisestä kuntoutuksesta ihmisoikeuksiin, vammaisten oikeuksien ajamiseen ja siihen liittyvään koulutus- ja vaikuttamistyöhön. Kymmenen vuotta kansainvälisessä järjestössä oli hyvä koulu: opin uutta ja sain sopivassa suhteessa tukea ja haasteita.

Ohjelman loppumisen jälkeen Sanna on työskennellyt muun muassa ruotsalaisen vammaisjärjestön maakoordinaattorina sekä tehnyt töitä itsenäisenä konsulttina. Vuosina 2014–2016 hän toimi Kepan Nicaraguan-toimiston johtajana. Tällä hetkellä hän tekee töitä freelancerina kansallisille ja kansainvälisille järjestöille. Nicaraguaan jääminen on mahdollistanut poikkeuksellisen mielenkiintoisen työuran.

Kehitysyhteistyössä Sanna on seurannut aitiopaikalta Nicaraguan raakaa taistelua köyhyyttä vastaan. 2000-luvulla näytti jo hetken siltä, että pilvet olivat väistymässä. Nicaraguan talous oli kohentunut, ja kansainväliset investoijat pöhisivät maan tarjoamista mahdollisuuksista. New York Times listasi Nicaraguan yhdeksi kiinnostavimmista matkailukohteista.

Pinnan alla kuitenkin kyti aikapommi: vuonna 2007 uudelleen valtaan astunut presidentti Daniel Ortega keskitti valtaa lähipiirilleen ja nimitti vaimonsa Rosario Murillon varapresidentiksi. Ortegan sätkynukeiksi päätyi instituutio toisensa jälkeen: armeija, kongressi, tuomioistuimet ja vaalilautakunta.

Sandinistihallinnon kannatusta pumpattiin lahjoittamalla köyhille ruokaa, kattopeltiä ja porsaita. Ortega voitti vaalit kerta toisensa perään. Ja sitä mukaa alkoivat myös vaikeudet: kansainvälinen apu tyrehtyi, ja myös Suomi lakkautti kehitysavun Heidi Hautalan kehitysministerikaudella vuonna 2011 demokratiavajeen vuoksi.

Kehitysyhteistyövarojen leikkaukset sulkivat Nicaraguasta sekä suurlähetystön että Kepan maatoimiston. Pian myös Nicaraguan päätukijan Venezuelan talous romahti ja Nicaragua jäi vaille tärkeitä öljydollareitaan. Talouden lihavat vuodet olivat ohi.

Huhtikuussa 2018 Nicaraguan poliisi ja raskaasti aseistetut hallituksen joukot avasivat tulen aseettomia mielenosoittajia vastaan eläkeuudistusta vastustaneessa mielenosoituksessa. Tapaus nosti pintaan kansan turhautumisen Ortega-Murillon hallintoon, itsevaltaiseen johtamiseen, korruptioon ja demokratiavajeeseen. Levottomuudet kestivät kuukausia, ja hallituksen joukot tukahduttivat ne raa’alla väkivallalla.

Nyt kansalaisten rakentamat katusulut on purettu. Kaduilta ei kuulu enää laukauksia. Mutta myös turistit ovat kadonneet. Nicaragua ei enää ole sijoittajille kätketty timantti, vaan riskikohde. Raha ei liiku, talous keikkuu sukelluksen partaalla. Työttömien määrän arvellaan nousevan tänä vuonna lähelle neljännesmiljoonaa. Maan pelätään luisuvan Venezuelan tielle.

Poliittinen vaino on tosiasia, ja viime vuoden aikana noin 70 000 nicaragualaista pakeni ulkomaille. Eniten turvapaikanhakijoita on Costa Ricassa, mutta joitakin hakemuksia on tehty myös Suomessa. Uusi siirtolaisten aalto on odotettavissa talouden alamäen kiihtyessä.

Sannankin naapurusto on hiljentynyt, ja kolmenkymmenen talon lähiössä ainakin seitsemän taloa seisoo tyhjillään. On rauhallista, mutta tunnelmassa on jotain onttoa, surumielistä. Myös Sannan omat lapset ovat lähteneet ulkomaille: 21-vuotias Saara on Tanskassa, 18-vuotias Sebastian Kanadassa. Nicaragua ei juuri nyt ole turvallisin eikä paras paikka suunnitella tulevaisuuttaan.

Sannallakin on työsektorilla aiempaa hiljaisempaa, mutta toisaalta hänen työkenttänsä on laaja ja ulottuu tarvittaessa myös muualle Keski- ja Etelä-Amerikkaan.

Sanna on kaukaisesta sijainnistaan huolimatta pitkän linjan tehyläinen – lehti kulkeutuu myös toiselle puolelle Atlanttia, ja siitä on mukavaa seurata, mitä omalla alalla tapahtuu. Uusimpia tuulia haistellessa myös kuilu kahden kotimaan välillä tulee vahvasti liki. Mutta kun Sannalta joskus kysytään, onko hänellä ikävä Suomeen, hänen on vastattava rehellisesti, että eipä oikeastaan.

– Koperanttivuosina vietettiin aikaa suomalaisten kanssa, kokoonnuttiin yhteen ja haikailtiin jotain salmiakkia. Ne haikailut ovat jääneet aikapäiviä sitten. Kun käyn Suomessa, otan kaiken irti: menen metsään, nautin puhtaasta luonnosta, tapaan tärkeitä ihmisiä. Mutta jos alkaisin täällä itkeä saunaa, puolukoita ja karjalanpiirakoita, tulisin vain onnettomaksi.

Nicaragualaiseen elämänfilosofiaan kuuluva perustyytyväisyys on Sannan mielestä suurenmoinen tapa katsoa maailmaa.

– Ihminen on onnellisimmillaan silloin, kun hän on tyytyväinen siihen, mitä hänellä on.

Teksti Nina Sarell, kuvat Sanna-Mari Laitamon kotialbumi

Viime keväänä Sanna koulutti vammaisjärjestöjä tasa-arvoasioissa Boliviassa.

 

Tehy Nicaraguassa

  • Kehitysyhteistyö oli Tehyn vahvaa toimialuetta järjestön alkuvuosina. Tehyn hanke toteutettiin 1980- ja 90-luvuilla myös diktatuurista ja verisestä sisällissodasta toipuvassa Nicaraguassa.
  • Tehyn ja Nicaraguan kohtalot punoutuivat yhteen jo Tehyn perustamisvuonna 1982. Taksvärkkikeräyksen varoilla päätettiin hankkia sairaalakalusteita ja -laitteita Nicaraguaan.
  • Vuonna 1983 Tehyn silloinen kansainvälisten asioiden sihteeri Soile Tammisto vieraili Nicaraguassa yhdessä Taksvärkki-delegaation kanssa, johon kuului muun muassa Tehyn liittohallituksen jäsen Outi Ojala. Suomalaiset kävivät tutustumassa maan terveydenhuoltoon ja loivat yhteistyöverkostoa.
  • Vuonna 1983 Tehylle perustettiin kehitysyhteistyörahasto, johon kerättiin varoja erilaisin kampanjoin. Ometepe-saaren sairaala oli toinen kahdesta avustuskohteesta, ja kummisairaalaprojektia varten Tehy sai myös Ulkoministeriön kehitysyhteistyöosaston hanketuen.
  • Vuonna 1989 Tehy lähetti Nicaraguaan sairaanhoidon opettajan Pirkko Farieten kouluttamaan kätilöitä. Hanke päättyi 1991.

Lähteet: Tehy-lehti, Tehyn toimintakertomukset

Mainos
Mainos