Taudeilla on kahdet koodit

Hoitohenkilöstö voi kirjata ICD-10-diagnoosinumeroja vain tarkoin työpaikkakohtaisin rajoituksin.

Kuvateksti
Hoitohenkilöstö käyttää ICD-10-diagnoosikoodeja vasta, kun lääkäri on tehnyt taudinmäärityksen. Kuva: Mikko Nikkinen

Tehy on linjannut, että hoitohenkilöstö voi käyttää ICD-10-diagnoosikoodeja pääsääntöisesti vain lääkärin tekemän taudinmäärityksen jälkeen. Niiden käyttö esimerkiksi hoitaja- ja asiantuntijavastaanotoilla on kuitenkin mahdollista tarkoin rajatuissa poikkeustapauksissa.

ICD-10-diagnoosikoodin käyttäminen on käytännössä diagnostisoimista.

Tehyn kanta on yhdenmukainen terveydenhuoltoa valvovan viranomaisen, Valviran, ja koodistoa ylläpitävän Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) kanssa. Terveydenhuollon ammattihenkilöstöä koskevassa laissa sanotaan yksiselitteisesti, että taudinmäärityksen tekee lääkäri tai hammaslääkäri.

Tehyn näkemyksen mukaan ICD-10-diagnoosikoodin käyttäminen on käytännössä diagnostisoimista.

Hoitajavastaanottojen yleistyminen on nostanut kysymyksen ICD-10-koodiston käytöstä ajankohtaiseksi.

– Potilastietojärjestelmä saattaa olla rakennettu niin, ettei hoitaja pääse kirjaamisessa eteenpäin asettamatta ICD-10-koodia. Syy- ja oirekoodeja käytetään myös hoitajien kirjoittamissa sairauslomatodistuksissa, Tehyn työympäristöasiantuntija Anna Kukka kertoo.

Tehyn mukaan pääsääntö on edelleen, että hoitohenkilöstö käyttää ICD-10-diagnoosikoodeja vasta, kun lääkäri on tehnyt taudinmäärityksen. Tästä voidaan poiketa vain yksittäisten diagnoosikoodien osalta.

Tämä edellyttää työpaikkakohtaisia sopimuksia, joissa potilasturvallisuus- ja vastuukysymykset on pohdittu ja toimintaohjeet kirjattu.

– Hoitajat voisivat käyttää sellaisia yksittäisiä koodeja, joissa diagnoosin tiedetään olevan mahdollisimman varma riippumatta siitä, kuka koodin kirjaa. Tällainen voisi olla esimerkiksi nieluviljelyn tuloksen perusteella todettu nielurisatulehdus.

Tehy korostaa työnantajan vastuuta toiminnan organisoinnista, työn johtamisesta ja potilasturvallisuudesta. Työnantaja on viime kädessä vastuussa myös siitä, että henkilöstöllä on tehtäviinsä nähden riittävä osaaminen.

– Jos diagnoosi osoittautuu virheelliseksi, syyllisten etsimisen sijaan pitää selvittää koko hoitoprosessin kulku ja kaikkien siihen osallisten, myös työnantajan, vastuu.

Hoitohenkilöstö käyttää myös joitain ICD-10-koodiston syy- ja oirekoodeja lyhytaikaisten sairauslomatodistusten kirjoittamiseen. Niiden perusteella ei kuitenkaan pidä kirjoittaa toistuvia sairauspoissaoloja.

– Oirekoodien käyttö on potilaille ongelmallista. Pelkän oirediagnoosin perusteella ei saa Kelan sairauspäivärahaa, eikä se kelpaa työkyvyttömyyden todistamiseen.

Samaan aikaan, kun ICD-10-koodien käyttö hoitajavastaanotoilla lisääntyy, perusterveydenhuoltoon tuodaan sen tarpeisiin suunniteltua ICPC2-koodistoa. Sitä suositellaan ensisijaisena vaihtoehtona perusterveydenhuollossa sekä hoitaja- ja asiantuntijavastaanotoilla. Molempia luokituksia käytetään jo rinnakkain.

– On tärkeää, että luokitusten käyttöä kehitetään koko maassa ja eri organisaatioissa samansuuntaisesti, Kukka sanoo.


Tautiluokitus ICD-10

  • Kansainvälinen sopimus tautien nimeämisestä ja luokittelusta.
  • Maailmanlaajuinen ylläpitäjä WHO, Suomessa THL.
  • Kehitetty alun perin kuolinsyiden tilastoimiseen.
  • Käytetään potilasasiakirjojen diagnoosimerkinnöissä ja sosiaalivakuutuksen lääkärinlausunnoissa.
  • Sisältää sairauskoodien lisäksi syy- ja oirekoodeja.

ICPC2-koodisto

  • Perusterveydenhuollon vastaanottokäyntien syiden luokitusjärjestelmä.
  • Kansainvälinen ylläpitäjä Wonca, Suomessa Kuntaliitto.
  • Käyttöoikeus kaikilla terveydenhuoltoalan ammattihenkilöillä.
  • Joustavampi ja yleisluontoisempi kuin ICD-10.
  • Ottaa huomioon hoitajan arvion ja potilaan näkökulman.

Julkaistu Tehy-lehdessä 10/2012

Suosittelemme sinulle

Tehy
Julkaisupäivämäärä
24.9.2021
Tehy
Julkaisupäivämäärä
11.3.2021