Parhaat auttamismenetelmät ovat yleensä hyvin arkisia.
Kyllä sinä pärjäät! Tunnelin päässä on jo valoa. Yritä ryhdistäytyä!
Näinkö pitäisi valaa uskoa tulevaisuuteen potilaalle?
– Ei missään tapauksessa. Jos sanot näin asiakkaalle tai potilaalle, hän menettää luottamuksensa sinuun. Sano sen sijaan, että kerro minulle, miltä sinusta tuntuu, vastaa toivotutkija Jari Kylmä.
Usein ajatellaan, että toivon tukeminen on jokin erillinen tapahtuma. Tutkimukset kertovat toista: auttamismenetelmät ovat hyvin arkisia ja toteutuvat suurimmaksi osaksi silloin, kun potilas saa hyvää hoitoa.
Palliatiivisen hoidon yhteydessä on havaittu, että vaikka kuolema lähestyy, toivoa tuo, kun keskitytään elämiseen, mielialan ylläpitämiseen ja autetaan selviytymään päivästä. Myös koskettaminen tuo turvaa.
Toivoa ylläpidetään myös luomalla potilaan kanssa kumppanuussuhde: hänet otetaan mukaan päätöksentekoon ja omaan hoitoonsa omaisia unohtamatta.
Hoitaja ei voi kääntää toisen toivottomuutta toivoksi, mutta tunteiden ja ajatusten vastaanottaminen on hyvä lähtökohta.
– Tärkeintä potilaan toivon vahvistamisessa on se, että hoitaja on rauhassa läsnä, kuuntelee ja ottaa vastaan, mitä toinen sanoo. Kysyminen on jo luvan antamista, eräänlainen interventio.
Toivottomuuden sanoittaminen ei aina onnistu. Silloin vaikkapa piirtäminen tai maalaaminen voivat tarjota apukeinon. Toivottomuuden hahmottaminen tekee siitä siedettävämpää ja jossain mielessä hallittavampaa.
Hoitaja voi rohkaista potilaita huolehtimaan ihmissuhteistaan ja etsimään toivoa liikkumisesta tai muusta toiminnasta. Hän voi esimerkiksi kannustaa perheitä purkamaan ajatuksiaan ja tunteitaan lapsen sairastuessa. Hän voi tukea potilasta, jos tämä toivoo hengellistä apua.
Jos masentuneella on ollut masennusjaksoja aiemminkin, hoitaja voi miettiä yhdessä potilaan kanssa, millaiset keinot auttoivat viimeksi selviytymään.
