Moni on kiinnostunut viime aikaisen mediahuomion myötä hoitotyöstä. Olen keskustellut heidän kanssaan. He kokevat usein oman työnsä merkityksettömäksi. Erityisesti kökötettyään pari viikkoa kotona koronakaranteenissa.
Kantava teema keskusteluissa on, miten hoitotyössä pääsee pelastamaan ihmishenkiä ja auttamaan muita. On totta, että hoitotyöllä on tärkeä merkitys hyvinvoinnin ja yhteiskunnan kannalta. Silti pelastaja ei tule ensimmäiseksi mieleen, kun mietin arkista työtäni sairaanhoitajana.
Yritykset, lahjoittajat ja media hehkuttavat nyt hoitajien työtä. Kiitos siitä. Mutta hehkutusta kuunnellessa olisi helppo tipahtaa sankariansaan. Hoitotyön hyvin tuntevat tietävät, että sankariansassa töitä tekevä kollega on rasite. Hän on kaikkivoipainen, ylittää äkkiä osaamisensa rajat ja voi napata hoitamansa ihmisen toipumisesta ansiot itselleen. Sellainen henkilö ei kauan hoitoalalla pärjää.
Hoitotyö ei ole myyttistä ja legendaarista työtä, jota tekee urotöistään ja rohkeudestaan kuuluisa henkilö. Se on pitkäjänteistä, raskasta ja pitkälti perushoitoa ja toistoja, joita tehdään intohimosta hoitotyöhön, ei kuuluisuuteen. Sairas ihminen arvostaa konkreettista apua. Ei kertomuksia hoitajan uroteoista. Siksi hoitajan on syytä kiertää sankariansa.
Toisaalta, jos Suomessa olisi oltu monen muun maan lailla tosissaan hoitotyön arvokkuudesta, se näkyisi konkreettisesti seuraavassa hoitajan tilinauhassa. Valtiovalta ja päättäjät eivät ole juuri hiiskuneet rahasta hoitajille esimerkiksi lisäbudjetissa. Koronalisää ei ole valtion puolelta tarjottu.
Juostessani jälleen seuraavassa kiirevuorossa tunnen tuskin itseäni sen sankarillisemmaksi kuin koskaan aiemminkaan. Sen sijaan olen ylpeä tekemästäni työstä ja kollegoistani. Tyytyväinen siihen, jos ennätän työvuoron aikana tehdä edes suurimman osan töistäni ja selviydyn ehjänä töistä kotiin.
Lue myös: Koronakriisi ei heti katoa hoitoalalta
Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.
