Kuva: Pixabay

Hoitajien kahvitteluetiketti ja kursailu

Suomi on kahviterroristien ja ikuisten laihduttajien luvattu maa. Siltä vaikuttaa, kun seuraa terveydenhuollon kahvihuonetouhuja. Kirjoittamattomat säännöt ovat tarkkoja ja kursailu huvittavaa. Kahvitauot kielivät myös työpaikan hengestä. Onko menossa kahvirauha, kahvisota vai kahvilakko? Voiko työpaikalle tuoda oman hauskan kahvimukin?

Vuorotyössä jokaiselle vuorolle on kohteliasta keittää kahvia, jollei kahvinkeitosta ole erikseen muuta sovittu. Joissain työpaikoissa kahvinkeittäjävuoro ja keittoaika on tarkkaan sovittu rituaali. Kahvia kuuluu osata myös arvioida kuten säätä tai viiniä. Tumma neste on useimmissa ääneen ajatelluissa arvioissa lohduttoman laihaa, vahvaa, kuumaa, seissyttä, painunutta, pahaa tai väärää laatua. Harvoin kuulee työpaikan kahvin olevan parempaa, kun itse kotona keitetty.

Harvassa hoitoalan työpaikassa on heittäydytty aivan villiksi, jolloin jokainen voisi keitellä haluamansa sumpit ihan omassa tahdissaan. Kahvitauoilla ja -seremonioilla kun on vahva yhteisöllinen ja yhteenkuuluvuutta korostava merkitys hoitotyössä. Työilmapiirissä on usein mätää, jos hoitajat eivät halua mennä kahvitauoille, vaikka siihen olisi mahdollisuus. Silloin työpaikalta löytää pintaa raaputtamalla synkkiä kuppikuntia ja mielenkiintoisia valta-asetelmia.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Hoitotyössä kahvitteluetiketin minisäännöt menevät seuraavasti. Kahvia tulee ottaa tarjottaessa mielellään ainakin puoli kuppia. Kahvinkeittopuuhasta on sen sijaan kieltäydyttävä, jos kahvia aiotaan keittää vain yhtä ihmistä varten. Ainoa oikea vastaus on kursailu eli sanat: ei vain minua varten tarvitse keittää tai en minä ala vain itselleni kahvia keittämään.

Kahvipannun pohjalle kannattaa aina jätettävä vähän kahvia. Viimeisen lirun juoja saattaisi nimittäin vaikuttaa ahneelta ja ajattelemattomalta. Sellaista hoitajaa seuraisi ikuinen häpeä. Kahvinkeitintä ei saa myöskään ikinä sammuttaa, jos kahvia on vielä jäljellä.

Kahvin kanssa on joskus tarjolla myös kahvileipää. Oikeasti kyseessä ei ole leipä, vaan makea kakkupala tai pulla. Sen kimppuun on erityisen häpeällistä rynnätä ensimmäisenä. Ja terveysalalla kun ollaan, pullasta kuuluu leikata veitsellä puolet. Jäljelle jääneestä puolikkaasta voi leikata vielä puolet ja niin edelleen. Samalla kannattaa voivotella, ettei tällaisia herkkuja saisi tuoda työpaikalle, jottei niiden syömiseen jatkuvasti sortuisi.

Pullan puolittaminen osoittaa muille, ettei makea oikein maistu tai hoitaja pitää huolta linjoistaan. Hauskinta on seurata laihdutuskuuriaan julistavaa hoitajaa, joka syö suurin elkein puolikkaan pullan. Seuraavalla tauolla hän syö toisen puolikkaan.

Viimeiseen näivettyneeseen pullan kannikkaan tai lohduttomaan kakun siivuun ei koske yleensä kukaan. Se voi kovettua pöydällä vaikka kiveksi. Siihen on lähinnä kaksi syytä: se on kuivunut tai kukaan ei halua ottaa viimeistä palaa. Jäljelle jäänyttä palaa voidaan silti tarjota muille. Perussyy on sama kuin kahvin kanssa. Kursailu eli kohtelias, mutta ärsyttävyyteen saakka viety vaatimattomuus.

Kahvikulttuuri on niin syvään juurtunut tapa terveysalan töissä, että kahvitaukoa kutsutaan jokaisen hoitajan perusoikeudeksi. Siis siitäkin huolimatta, etteivät kaikki hoitajat edes juo kahvia. Mutta mitä tekee henkilö, joka ei sen lisäksi syö pullaa tai kakkua? Hänellä on syytä olla valmiina hyvä selitys oudolle käytökselleen.

Lue myös: Hoitaja saa olla oma itsensä – mutta liika on liikaa

 

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.

 

Mainos
Mainos