”Hoitajien kiire on keksitty juttu”

Kuvateksti
Kuva: Canva

Hoitajien kiire on keksitty juttu, minulle tokaistiin hoitotieteen tohtorin suulla. Olin juuri ääneen huokaissut kuluvaa kuukautta, jonka aikana sairaanhoitajat olivat saaneet tuntea selkänahassaan työyksikön toimenpideluvut ja hoitosuoritteet. Luvut olivat pysyneet lähes neljä viikkoa yli sadassa prosentissa.

Käytännössä kuukausi oli ollut täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Potilaita oli usein tungettu ylipaikoille jo valmiiksi ahtaisiin potilashuoneisiin. Useasta työvuorosta oli puuttunut hoitajasijaisia. Vakihenkilökunta yli venynyt ja tehnyt ylitöitä, jotta potilaat oli saatu hoidettua.

Saamaani kommenttia makustellessani pohdin, oliko sairaanhoitajana kokemani kiire ihan vain keksimäni juttu. Kiirepuhetta kun kuulee aiempaa enemmän myös muiden hoitajien, potilaiden ja heidän omaistensa suusta. Pysähdyin ajattelemaan kiirettä, koska näin vastuuhoitopotilaani kerran työvuoroni alussa ja toisen kerran puoli tuntia ennen kotiinlähtöäni.

Olen jo vuosikymmeniä hoitotyössä marinoitu sairaanhoitaja. Siksi muistan vielä kylvettäjän, joka pesi potilaita. Osastonhoitajan, joka ehti osallistua kanssani potilastyöhön. Ylihoitajan, jonka näki joka viikko osastolla. Muistelen lämmöllä monia muitakin työkavereita vuosien varrelta. Varastonhoitajia, talonmiehiä ja osaston omia sairaala-apulaisia, joita ei talon palkkalistoilta enää löydy.

Muistan ajan, jolloin minulla oli aikaa potilailleni. Mahdollisuus istua rauhassa alas tukemaan läheistä ja perhettä heitä kohdanneessa kriisitilanteessa. Inhimillistä, potilaskeskeistä ja rauhallista hoito-otetta. Aikaa perehtyä potilaan tilanteeseen kunnolla. Keskittyä tekemään merkityksellistä hoitotyötä, johon minut oli palkattu.

Se oli aikaa, jolloin tein yksilövastuista hoitotyötä. En tehnyt vielä sihteerin, siistijän, sosiaalityöntekijän, lääkärin tai postinjakajan ylivuotohommia omien töideni sivussa. En koodannut suoritteita tai kironnut toimimatonta tietojärjestelmää tietokoneruudun takana kansliassa. Minua ei vahdittu ja seurattu haukkana työpaikalla, koska osaamiseeni sairaanhoitajana luotettiin.

Sairaaloissa oli tilaa, koska tuhansia vuodepaikkoja ei ollut vielä vähennetty. Ehdin pitää taukoja ja biobreikkejä riittävästi, koska varsinaiset kiirevuorot olivat ajoittaisia. Jaksoin tehdä työtä, koska vuodeosastolle ei tullut niin akuutteja ja monisairaita potilaita kuin nykyisin. Kroppakaan ei vielä nuorempana natissut liitoksistaan.

En sano, etteikö hoitotyö olisi kehittynyt huimasti. Ei ennen kaikki ollut paremmin kuin nyt. Sen vaan sanon, että kaikenlainen vuosia kestänyt sote-alan säästökuuri, tehostaminen ja uusimpana hoitajapula on tuonut mukanaan kiireen hoitotyöhön. Sitä ei hoitajavuosiltaan nuorempi kollegani tiedä, koska hän ei ole elänyt sitä aikaa hoitoalalla.

Kiire on ilmeisesti tämän ajan uusi normaali. Siinä mielessä voi olla, että hoitajien kiire voikin vaikuttaa keksityltä jutulta. Se taas ei ole keksittyä, että yhä useampi hoitaja kokee nahoissaan, ettei voi tehdä työtään laadukkaasti ja eettisesti kestävällä tavalla. Jokainen hoitajakollegani ymmärtää jo koulutuksensa perusteella, mihin hoitajan ajan pitäisi riittää ja pääosin kohdentua eli potilaan hyvään hoitoon.

Onko kukaan miettinyt, että ehkä hoitajan työstä liian pieni osa kuluu siihen, mihin hänet on palkattu? Itse olen ratkaissut kiirevuorot hokemalla mielessäni Suomen puolustusvoimissa oppimaani lausetta. Kun parhaansa yrittää, niin enempää ei voi tehdä. Se luo mieleeni rauhaa kiirevuoroissa ja riittämättömyyden tunteen keskellä.

Lue myös: 5 syytä, miksi hoitajat pakenevat hoitoalalta

 

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.

 

Suosittelemme sinulle

Tehy
Julkaisupäivämäärä
7.4.2021
Tehy
Julkaisupäivämäärä
3.5.2021
Hyvä kysymys
Julkaisupäivämäärä
26.4.2022