Olen jo vuosikymmeniä hoitotyössä marinoitu sairaanhoitaja. Siksi muistan vielä kylvettäjän, joka pesi potilaita. Osastonhoitajan, joka ehti osallistua kanssani potilastyöhön. Ylihoitajan, jonka näki joka viikko osastolla. Muistelen lämmöllä monia muitakin työkavereita vuosien varrelta. Varastonhoitajia, talonmiehiä ja osaston omia sairaala-apulaisia, joita ei talon palkkalistoilta enää löydy.
Muistan ajan, jolloin minulla oli aikaa potilailleni. Mahdollisuus istua rauhassa alas tukemaan läheistä ja perhettä heitä kohdanneessa kriisitilanteessa. Inhimillistä, potilaskeskeistä ja rauhallista hoito-otetta. Aikaa perehtyä potilaan tilanteeseen kunnolla. Keskittyä tekemään merkityksellistä hoitotyötä, johon minut oli palkattu.
Se oli aikaa, jolloin tein yksilövastuista hoitotyötä. En tehnyt vielä sihteerin, siistijän, sosiaalityöntekijän, lääkärin tai postinjakajan ylivuotohommia omien töideni sivussa. En koodannut suoritteita tai kironnut toimimatonta tietojärjestelmää tietokoneruudun takana kansliassa. Minua ei vahdittu ja seurattu haukkana työpaikalla, koska osaamiseeni sairaanhoitajana luotettiin.
Sairaaloissa oli tilaa, koska tuhansia vuodepaikkoja ei ollut vielä vähennetty. Ehdin pitää taukoja ja biobreikkejä riittävästi, koska varsinaiset kiirevuorot olivat ajoittaisia. Jaksoin tehdä työtä, koska vuodeosastolle ei tullut niin akuutteja ja monisairaita potilaita kuin nykyisin. Kroppakaan ei vielä nuorempana natissut liitoksistaan.
En sano, etteikö hoitotyö olisi kehittynyt huimasti. Ei ennen kaikki ollut paremmin kuin nyt. Sen vaan sanon, että kaikenlainen vuosia kestänyt sote-alan säästökuuri, tehostaminen ja uusimpana hoitajapula on tuonut mukanaan kiireen hoitotyöhön. Sitä ei hoitajavuosiltaan nuorempi kollegani tiedä, koska hän ei ole elänyt sitä aikaa hoitoalalla.
Kiire on ilmeisesti tämän ajan uusi normaali. Siinä mielessä voi olla, että hoitajien kiire voikin vaikuttaa keksityltä jutulta. Se taas ei ole keksittyä, että yhä useampi hoitaja kokee nahoissaan, ettei voi tehdä työtään laadukkaasti ja eettisesti kestävällä tavalla. Jokainen hoitajakollegani ymmärtää jo koulutuksensa perusteella, mihin hoitajan ajan pitäisi riittää ja pääosin kohdentua eli potilaan hyvään hoitoon.
Onko kukaan miettinyt, että ehkä hoitajan työstä liian pieni osa kuluu siihen, mihin hänet on palkattu? Itse olen ratkaissut kiirevuorot hokemalla mielessäni Suomen puolustusvoimissa oppimaani lausetta. Kun parhaansa yrittää, niin enempää ei voi tehdä. Se luo mieleeni rauhaa kiirevuoroissa ja riittämättömyyden tunteen keskellä.
Lue myös: 5 syytä, miksi hoitajat pakenevat hoitoalalta
Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.
