Hoitoalaa vaivaa suuri uupumus

Olen aina pitänyt potilastyöstä. Jaksanut heittää huumoria synkimmissäkin mielenterveyden hoitotyön tilanteissa. Painanut keikkasairaanhoitajana vuorosta toiseen. Paikannut hoitajapulaa. Pitänyt osaltani konkreettisesti huolta yhteiskunnan kantokyvystä.

Nyt on tapahtunut käänne. Muut työt ovat alkaneet kiinnostaa minua hoitotyötä enemmän. Ympäriltäni kuuluu samaa. Hoitajat ovat väsyneitä, ja uudelleen kouluttautuminen ja alanvaihto houkuttelevat yhä enemmän. Syitä on monia.

Hoitoalan suuri uupumus muodostuu vuosia kestäneestä hoitajapulasta, koronapandemiasta ja kasvaneista hoitojonoista. Hoitotyö on monin paikoin muuttunut selviytymiskamppailuksi työvuorosta toiseen. Samaan aikaan työnantajien edustajat veisaavat liittokierroksella samaa väsynyttä virttä. Hoitajien palkkakuoppakorotuksiin ei ole varaa tai tarvetta.

Hoitoalalla työpanostani pidetään niin suuressa arvossa, ettei sitä voi mitata rahassa. Ilmeisesti siksi hoitotyöstä käteeni jäävä palkka on työnantajien ja päättäjien mielestä pidettävä väkisin matalana. Hoitajan huuto ei tahdo kuulua vallan kabinetin äänieristetyn oven taakse. Siksi työolot ovat mitä ovat.

Kulman takana minua ja hoitajakollegoita odottaa massiivinen ja vähän mystinenkin sote-uudistus. Hyvinvointialueet aloittavat toimintansa vuoden 2023 alussa. Hallintohimmelin käyntiin polkaiseminen tarkoittanee kliinisessä hoitotyössä useita sekavia muutosvuosia.

Hoitajat vievät maaliin oman osansa hyvinvointialueiden määräyksistä ja linjauksista käytännön hektisessä arjessa. He perustelevat ja pahoittelevat hermostuneille potilaille muutosten aiheuttamaa ylimääräistä hässäkkää ja nyhjäävät tyhjästä hoitoa muuttuvien ohjeistuksien ja työolojen keskellä. Näin käy, jos askelmerkit aiemmista sote-alan kevyemmistä uudistuksista ja säästöpaineista toteutuvat.

Hoitajan työ on siitä kummallista, että siihen voi näköjään sisällyttää ja lisätä vähän kenen vain työtehtäviä. Nyt ollaan jo tilanteessa, jossa voisin käyttää valtaosan työvuorostani minulle kasattuihin tehtäväsiirtoihin muilta ammattialoilta. Siinä sivussa yritän mahdollisimman tehokkaasti hoitaa pääasiallisen työni eli potilaiden hoitotyön.

Keikkasairaanhoitajana joka suuntaan hosuessani pää jää helposti vetävän käteen. Hoitoalaa vaivaava suuri uupumus alkaa hiipiä ihon alle. Olen pettynyt työolosuhteisiini valtaosassa keikkatyöpaikkoja. Olen pettynyt siihen, etten kykene tekemään kuin satunnaisesti eettisesti kestävää hoitotyötä.

Mitä tapahtuu vakituisille hoitajille ja potilaille, kun meitä lisäaivoja ei ole riittävästi tai emme enää jaksa lähteä hälytettyinä keikalle?

Mielelläni kertoisin vain hyviä uutisia hoitoalalta. Lohdutan pelokkaita ja kivuliaita potilaitani, että kyllä me hoitajat jaksamme. Toivon hiljaa mielessäni, että mustanpuhuvat ajatukseni menevät ohi.

Helposti tällaiset vuodatukset kuitataan vain yksittäisen hoitajan rutinaksi. Kehotetaan vaikenemaan ja menemään töihin, kun töitä kerran riittää. Minua ripittäessä voi unohtua, että hoitoalaa vaivaa suuri uupumus. Se näyttäisi tarttuvan hoitajiin kuin koronaviruksen omikronmuunnos.

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.