Kun turvahälytys soi suljetulla osastolla, alkaa tarkkaan harjoiteltu tilanteen haltuunotto

Istun taukohuoneessa kahvilla, kun yleinen turvahälytys alkaa soida. Ponnahdan salamana ylös ja juoksen osaston käytävälle. Punaisena vilkkuva kirjainkoodi ohjaa minut apuun toiselle osastolle.

Juostessa adrenaliini virtaa kehossani, sydämeni syke nousee, verenpaineeni kohoaa valmistuessani edessä odottavaan kohtaamiseen. Käytävällä liityn eri osastoilta hälyttävää osastoa kohti juoksevien hoitajien tiimiin. Valmistaudumme ottamaan tilanteen haltuun, koska muita vaihtoehtoja ei ole.

Mielessäni vilisee kysymyksiä. Mikä hätätilanne perillä odottaa? Onko potilaalla hallussa ase? Miten toimin mahdollisimman hyvin osana tiimiä potilaan parhaaksi? Toivottavasti kohteessa on mennyt rikki vain esineitä eikä ihmisiä.

Vihdoin olen turvahälytyksen tehneellä suljetulla psykiatrian osastolla. Potilaita ohjataan turvaan huoneisiinsa. Sekava ja riehuva potilas löytyy päiväsalista. Hän on hajottanut tuolin ja on kireä kuin viulunkieli. Sairaalan vartijat eivät ole ehtineet vielä paikalle.

Tuttu hoitaja puhuu potilaalle. Hän ei rauhoitu, vaan hyökkäilee uhkaavasti kohti hoitajia ja huutaa.

Näkemäni ja kuulemani perusteella yritän koota mielessäni nopean tilannekuvan. En tiedä, mistä väkivaltainen episodi on saanut alkunsa.

Tällaisia tilanteita varten olemme suorittaneet hallitun fyysisen rajoittamisen koulutuksen. Pyrimme vähentämään tilanteen eskaloitumista ja rajoittamaan mahdollisimman turvallisesti potilaan väkivaltaista käytöstä. Tiedän, miten paikalle tullut tiimi tilanteessa toimii, koska olemme harjoitelleet sitä etukäteen.

Nämä poikkeustilanteet ovat kurjimpia puolia psykiatrisessa hoitotyössä. Mitkään ennakoivat toimenpiteet, kuten puhuminen, rauhoittaminen tai erilaisten ratkaisuvaihtoehtojen tarjoaminen, eivät ole tuottaneet tulosta. Nyt jäljelle jää vain mahdollisimman tehokas ja lievin potilasta rajaava keino, jotta potilas saisi itsensä hallintaan.

Hoidollinen fyysinen rajoittaminen on äärimmäinen keino rauhoittaa potilasta, ja se onnistuu tällä kerralla ilman henkilövahinkoja. Lopulta potilas rauhoittuu. Lähden pois tilanteesta saatuani poistumisluvan hälytyksen tehneen osaston henkilökunnalta.

Kävelen takaisin taukohuoneeseen, yritän tasata hengitystäni ja istun kylmän teemukini ääreen. Käteni tärisevät edelleen adrenaliinin, noradrenaliinin ja stressihormonin voimasta. Otsalohkolle välittyy vihdoin hälytys peruttu -viesti. Tiedän, ettei tauko täysin riitä akuutista stressireaktiosta palautumiseen, kun on jo noustava takaisin oman osaston töihin.

Kävellessäni kohti potilashuoneita mietin, miten hyvin hoitajat ja muu henkilökunta toimivat väkivaltatilanteessa. Parin tunnin kuluttua saavun ehjänä työvuorosta kotiin. Huonomminkin olisi voinut käydä.

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.