annoin viikkolehdelle haastattelun keikkasairaanhoitajan työstä. Kaksi tuntia kestäneen haastattelun aikana kävimme läpi mielenterveyden hoitotyötä, uraani ja elämääni. Toimittaja kutsui lehtijutussa työtäni toivon kannattelijaksi.
Pidin toimittajan näkemyksestä tekemääni hoitotyöhön. On totta, että yhtenä tehtävistäni on nähdä toivoa silloinkin, kun potilas tai läheinen ei sitä aina näe. Ymmärrän hyvin, miten mielenterveys- ja päihdeongelmat voivat murskata ihmisen kokoiset haaveet ja pimentää tulevaisuushorisontin näkyvistä.
Toisen epätoivon ja huonojen päivien kokeminen on hoitosuhteessa itsellekin välillä raskasta. Mutta. Sitten tulee huominen, ja potilaalla on parempi päivä. Tehtäväni on tehdä itseni lopulta hyödyttämäksi, kuten sanoin toimittajallekin. Se tekee työstä kiehtovan.
Minulle oli tärkeää, ettei henkilöjutusta kirjoitettu sankaritarinaa. Hoitotyö on yhtä tärkeää työtä kuin moni muukin työ. Silti kerroin tässäkin haastattelussa, että sairaanhoitajan työ on ollut minulle maailman paras ammatti.
