Avun pyytäminen ei ole helppoa

Suomalaiseen kulttuuriin on hyvin syvälle juurrutettu ajatus siitä, ettei apua tulisi pyytää. Pitäisi pärjätä itse, jaksaa vaikeat hetket hammasta purren ja ratkoa ongelmat omin toimin. Uuvuttava ja kestämätön ajatus. Miksei keventäisi omaa taakkaansa?

Syitä avun pyytämättömyyteen on varmasti monia, ja ihmiset ja tilanteet ovat uniikkeja. Myös ympäröivä yhteiskunta, yhteisö ja ihmisten asenteet vaikuttavat avun pyytämiseen. 

Esimerkiksi mielenterveyden ongelmissa kynnys avun hakemiselle ja saamiselle tulisi olla mahdollisimman matala, sillä apua tarvitseva on varmasti uupunut ja peloissaan.

Jos avun hakeminen on tehty kovin monimutkaiseksi, se jää tekemättä. Toiset ihmiset taas hakevat apua tarmokkaasti, usein ja välillä vääristä paikoista. Heistä voi muodostua tietynlainen haaste, kuten ensihoidosta on uutisoitu. Ihmiset pyytävät apua väärästä paikasta ja kuormittavat systeemiä.

Joidenkin ihmisten avun pyytäminen taas näyttäytyy vihan värittämänä, jopa aggressiivisena. Avun tarjoajan näkökulmasta silloin on vaikea toimia, sillä kaikki tuntuu olevan väärinpäin eikä mikään tunnu auttavan.

Apua tarvitaan ja pyydetään myös kollegoiden kesken työelämässä. Sairaalamaailmasta lähimpänä kokemuksena on itselläni MET-toiminta. Teho-osastomme MET-ryhmä tarjoaa apua muille osastoille heidän tarvitessaan sitä huonovointisen tai hätätilapotilaan hoidossa.

Avun pyytäminen ei tässäkään yhteydessä ole ogelmatonta – ei myöskään avun tarjoaminen. Apua pyytävä yksilö joutuu nimittäin jollain lailla tunnustamaan itselleen ja muille, ettei nyt osaa tai pärjää itse asian kanssa.

Avun pyytäjän ei tulisi koskaan joutua kokemaan alentuvaa kohtelua, tulla ohitetuksi tai nöyryytetyksi. Apua tarjoavan yksilön suhtautuminen avun pyytäjään onkin tässä kohtaa merkittävä. Jotta yhteistyö sujuisi, on asetuttava avun tarvitsijan saappaisiin. Tarvitaan siis empatiakykyä. 

Kuten kaikessa muussakin, ovat puhetapa ja valitut sanat tärkeitä. Miten sanoitan avun tarpeeni? Kuinka vastaan avun pyyntöön? Pysähdynkö kuuntelemaan apua tarvitsevaa läsnäolevasti? Millaisella äänensävyllä kommunikoin? Mitä kehonkieleni kertoo?

Ilman toimivaa vuorovaikutusta apu tuskin löytää oikeanlaisena perille. 

Samat ongelmat ovat läsnä missä tahansa avun pyytämisessä. Apua tarvitseva on alisteinen toisen avulle, osaamiselle ja tekemiselle. Apua antava on siis tietyllä tapaa valta-asemassa. Hän voi päättää, antaako apua, millaista ja millä tavalla.

Opiskellessani työnohjaajaksi luin Edgar H. Scheinin kirjan auttamisesta (Helping – how to offer, give and receive help) ja sain asiasta hiukan enemmän ymmärrystä. Silti avun pyytäminen on edelleen ihmeellinen, kiinnostava ja hiukan mystinenkin asia.