Kuka olisi voinut auttaa Leneä?

Kuvateksti
Unsplash: JR Korpa

Katsoin silmiä avaavan ja ajatuksia herättävän dokumentin norjalaisesta valokuvaajasta Lene Marie Fossenista. Lene sairastui syömishäiriöön 10-vuotiaana ja kuoli vain 33-vuotiaana. Hän ei syönyt juuri lainkaan noina vuosina, mutta valokuvasi mitä taidokkaammin. 

Hänen kuvansa ovat voimakkaita, vaikuttavia, kauniita ja henkeä salpaavia. Kuvissa esiintyy usein Lene itse, kasaan kutistuneena, vaatteet roikkuen liian suurina kaapuina heikkojen olkapäiden päällä, silmät painuneina syvälle kuoppiinsa. 

Dokumentti aivan kuin tarttui minuun kiinni ja piti otteessaan - hypnoottisesti.

Lene oli hyvin vakavasti sairas, ja anoreksia on mielenterveyden häiriöistä tappavin. Sairaudestaan huolimatta hänellä oli selkeästikin elämänjano, jota hän piti yllä valokuvaamisellaan. Halu parantua leijaili jatkuvasti taka-alalla, vaikka samaan aikaan hän yritti tappaa itseään. Ristiriita näiden kahden puolen kesken vaivasi häntä itseäänkin; toista kuuntelemalla teki väärin toista kohtaan. 

En ole aikaisemmin kuullut anorektikon kertovan näin suoraan omia ajatuksiaan sairaudesta ja sen taustoista. Lene oli myös oivaltanut jotain hienoa elämästä: sen miten vaikeaa on antaa elämän muovautua oman näköisekseen ja silti ymmärtää elämän olevan ihmeellinen, arvoituksellinen lahja. 

Mikäköhän tätä tätä ihmistä olisi auttanut? Tai muita hänen kohtalotovereitaan?

Lene sanoi monien ihmisten myös terveydenhuollossa pelkäävän anoreksiaa, ja siksi ankaruuden ja pakottamisen ajatellaan olevan keino puuttua asiaan. Ehkä se on niin? Ehkä me pelkäämme sairautta, joka ottaa niin tiukan otteen ihmisestä. Saako sen ote meidät tuntemaan itsemme voimattomiksi? Kyvyttömiksi auttaa? Ja auttaaksemmehan me tätä työtä teemme. Parantaaksemme. Ehkä meidän ammattilaistenkin on vaikeaa antaa elämän muovautua oman näköisekseen ja silti kohdella sitä lahjana? 

Self portrait -dokumentti Yle Areenassa

Lue lisää:
Tehyläinen kertoo työstää syömishäiriöisten poliklinikalla