Ihminen on kokonaisuus, ja henkilökohtaisen elämän tapahtumat ja asiat heijastelevat työpäiviin. Tuskin kovinkaan moni pystyy työvuoron ajaksi sulkemaan ajatuksistaan pois käynnissä olevan avioeron ja huoltajuuskiistan. Tällaiset asiat näkyvät ihmisessä jollain lailla varmasti.
Huonoja päiviä ja ajanjaksoja on tietysti kaikilla, ja se sallittakoon. Se on inhimillistä. Silloin myös työyhteisön tukevat ja ymmärtävät ominaisuudet tulevat näkyviksi.
Kun työyhteisö on tarpeeksi turvallinen ja luotettava, uskaltaa yhteisön jäsen kertoa elävänsä juuri nyt hankalaa ajanjaksoa. Näin muutkin työyhteisön jäsenet ymmärtävät, mistä on kyse, eivätkä jää ihmettelemään kollegan outoa käytöstä. Avoin keskustelukulttuuri ja toisten ihmisten kunnioitus tukee tällaista turvallisuuden kokemusta työyhteisössä.
Työpaikoilla muodostuu parhaimmillaan myös elämän mittaisia ystävyyssuhteita. Myös rakkautta ja parisuhteita. Samanlaiset arvot ja luonteenlaadut ovat varmasti näitä ystävyyteen johtavia syitä. Samankaltaiset ihmiset hakeutuvat samankaltaisiin työpaikkoihin, ja tehty työ sekä kokemukset yhdistävät entisestään. Työkaveri ystävänä on samalla hyvä vertaistuki asioissa, joista ei muiden kanssa voi samalla tavalla puhua. Etenkin sosiaali- ja terveydenhuollon alalla asioista ulkopuolisille puhuminen on ymmärrettävästikin kielletty lailla.
Itse tunnen parhaiten tehosairaanhoitoa työnä ja teho-osastoa työyhteisönä. Meidän työyhteisössämme ovat samanhenkiset ja -ikäiset kollegat usein löytäneet toisensa myös ystävyyden näkökulmasta. Ihmisiä yhdistävät tehohoitotyö, mutta myös samankaltaiset elämäntilanteet, samanmittainen työkokemus ja kenties ajatustavat. Työkaverit tapaavat usein toisiaan myös vapaa-ajalla erilaisten harrasteiden ja illanviettojen parissa. Uskon, että näissä hetkissä ystävyys vahvistuu ja tiivistyy entisestään.
Jokaista 150 kollegaa ei teho-osastollamme voi tuntea kovin henkilökohtaisesti. Väitän kuitenkin, että tunnemme toisiamme eri tavalla kuin työpaikan ulkopuoliset ystävät. Kun työskentelemme psyykkisesti kuormittavien tilanteiden ja traumaattisten asioiden kanssa, opimme tuntemaan kollegoistamme puolia, joita ei välttämättä muualla näe. Puhumme kriittisten tilanteiden jälkeen keskenämme ja kuulemme, miltä toisesta tuntui. Millaisia pelkoja ja suruja asia toisessa herätti. Keskustelujen ja kokemusten hetkellä olemme ihmisinä hyvin auki toisillemme.
En ainakaan itse tule keskustelleeksi muiden ystävieni kanssa siitä, miltä kuolema näyttää ja tuntuu. Tai siitä miten pitää itsensä kasassa, kun potilaan omaiset murtuvat surun alle silmien edessä. En juttele siitä, miten turhauttavan avuttomaksi itsensä tuntee, kun ei pysty helpottamaan potilaan kipua ja oloa.
Tunnemmeko me työyhteisöissä toisemme siis eri tavalla kuin muut ystävämme? Sitovatko nämä asiat meidät tiiviimmin yhteen ystävinä, kollegoina ja työyhteisönä? Tämäkö on yhtenä syynä työpaikoilla syntyneisiin elämänmittaisiin ystävyyssuhteisiin? Tai siihen, kun teho-osastolta jo pois lähtenyt entinen kollega sanoo, ettei teho-osasto lähde hänestä ikinä?
