Kevät vilahti minulta ohi kuin silmänräpäyksessä. Kuten Koronapäiväkirjassakin mainitsin, oli helmikuu ja yks kaks toukokuu. Kevään herääminen hävisi koronalukujen, tiedostustilaisuuksien ja rajoitustoimien alle. Kesä kulki reittejään melkein yhtä nopeasti, kuten aina Suomessa. Juhannus, ja hups, onkin elokuun loppu. Ilman tuttuja ruisrokkeja ja porijazzeja kesän rytmi muuttui, ja syksy jotenkin yllätti tulollaan. Onneksi se on ollut lämmin ja aurinkoinen.
Syksyn tullen yllätyin myös siitä, millaisella vauhdilla virus nyt etenee. Toki ihmisten toimia ja käyttäytymistä seuranneena tämänkään ei olisi pitänyt yllättää. Niin vaan sitä ihminen haluaa tuudittautua hyvään ja ”ihan-vähän-vaan” sulkea silmänsä todellisuudelta ja tutkitulta tiedolta. Kesän lämpö sai minutkin tuudittautumaan hyvään ja onnelliseen olotilaan.
Teho-osastollamme arki rullasi kesällä kuten yleensäkin: onnettomuuksien uhreja, sydänpysähdyksiä, yliannostuksia, keuhkokuumeita ja tulehduksia. Vierailusäännöt hiukan höllenivät, ja läheiset pääsivät potilaiden sänkyjen vierelle hetkeksi. Se tuntui varmasti monesta potilaasta, perheenjäsenestä ja hoitajasta hyvälle. Toki piti taas tottua vierailuihin, sillä hyvin nopeasti teho-osaston ovikellon soimattomuudesta tuli normaalia.
