Kuva: iStock

”Miksi hoitajat nykyisin vain valittaa?” – Puhummeko työmme epäkohdista väärin?

Sairaanhoitajat ovat viime aikoina olleet sekä äänessä että lehtien otsikoissa paljon. Uutisissa kuvataan hoitajia työssään koronapandemian näkökulmasta ja ammattiliitot uutisoivat erilaisista kyselytuloksista. Kirjoitetaan ammatinvaihtajista, hoitoalalta poistumisesta, työssä väsymisestä ja henkilökuntapulasta. Uutisoidaan siitä, miten moni sairaanhoitaja onkaan pohtinut vaihtavansa toiseen työhön. Kerrotaan uupumisesta, huonosta työilmapiiristä, arvostuksen puutteesta ja matalasta palkasta. Johtamisen heikkoudet alalla eivät myöskään ole jääneet huomiotta. 

Uutisointi alkaa osaa ihmisistä jo puuduttaa. En ole voinut välttyä silmäilemästä uutisten kommenttikenttiä. Sieltä tunnistan kyllästymisen. Vai ovatko ihmiset todella sitä mieltä, mitä kommenteista voi lukea? ”Miksi sairaanhoitajat valittavat jatkuvasti? On sitä kuulkaa raskasta ja kiirettä muillakin aloilla!” ”Hoitajat ne ovat nykyään koko ajan äänessä! Kyllä se kiire helpottaa, kun haetaan ulkomailta vaan lisää hoitajia!” ”Aina voi vaihtaa alaa, jos ei työ kiinnosta tai jaksa.” ”Eivätkö hoitajat ole ymmärtäneet millaiseen ammattiin ovat opiskelleet?”

Tällaiset kommentit loukkaavat ja saavat kiukkuni nousemaan.  

Onko taustalla tosiaan vain uutisointiin kyllästyminen? Vai onko osa ihmisistä sitä mieltä, etteivät hoitajat saisi valittaa eli tuoda esiin työssä kohtaamiaan epäkohtia? Onko hoitajan todella kestettävä kaikki hymyssä suin tyytyen kohtaloonsa? Eikö hoitajalla ole oikeutta yrittää tehdä epäkohdille jotain? Onko vanhanaikainen kuva hiljaisesta ja nöyrästä sairaanhoitajasta edelleen näin vahva? Liittyykö tämä siihen, että ala on naisvaltainen? Pitääkö tyttöjen edelleen olla vain kiltisti hiljaa?

Näitä asioita pohtiessani aloin miettiä myös sitä, miten me tuomme esiin työmme ja ammattimme epäkohtia. Mitä sen kaiken valittamisen (jos sitä nyt siksi halutaan kutsua) takana oikein on? Ja voisimmeko puhua näistä asioista jotenkin toisin? 

Puhumme kiireestä. Siitä miten emme ehdi edes vessaan tai lounaalle työvuoromme aikana. Emme ehdi tehdä kaikkia asioita lainkaan tai osaa riittävän hyvin, koska hoitajia on liian vähän ja potilaita siihen nähden liikaa.

Miksi kiire sitten ahdistaa hoitajaa? Kiireessä usein unohtuu jotain tai sattuu inhimillinen virhe. Hoitajan työssä virheellä tai unohduksella on miltei aina sosiaaliturvatunnus. Toisin sanoen kärsijä on potilas, hänen terveytensä ja elämänsä.

Kiire aiheuttaa myös sen, ettei pysty tekemään työtään niin hyvin kuin haluaisi. Ei ole aikaa pysähtyä lohduttamaan kuolemansairasta, selittämään perheen isälle mistä saa hoitoapua lapsille puolison sairastaessa tai tukemaan pelokasta leikkaukseen lähtevää ihmistä. Tällainen aiheuttaa hoitajalle eettistä stressiä. Hoitaja kuormittuu, ehkä kyynistyy ja kärsijä on usein taas se potilas.

Lounastauolle ehtimätön, nälkäinen hoitaja väsyy nopeasti, sillä monessa paikassa työ on hyvin fyysistä nostamisineen, kääntämiseen ja pitkine kävelymatkoineen. Puhumattakaan kaikesta aivotyöskentelystä, jota ihmisten hoitaminen ja aidosti kohtaaminen vaatii. Väsyneenä virheen mahdollisuus kasvaa, kun keskittymiskyky heikkenee. Unohdetaan tilata laboratoriokokeita, soittaa leikkaussaliin, tilata apteekista lisää lääkkeitä ja varmistaa kotihoidon tilanne siirtyvälle. Näidenkin seuraukset kohtaa potilas esimerkiksi lääkityksen viivästyessä tai kotiutumisen siirtyessä seuraavaan päivään. 

Hoitavan henkilökunnan lisääminen helpottaisi luonnollisesti kiirettä, kun tekeviä käsipareja ja ajattelevia aivoja olisi useammat. Fyysinen työ kevenisi, kun olisi auttavia kollegoja mukana nostamassa potilasta tuoliin istumaan ja toimimassa vertaistukena työn äärellä. Hoitajamäärän lisääminen vähentäisi siis mitä todennäköisemmin erilaisia unohduksia ja virheitä. Hoidon turvallisuus ja laatu paranisivat. Tämänkin kokisivat ne potilaat etunenässä.

Hoitajapula on kuitenkin jo kouriin tuntuvan totta ympäri Suomea. Itse asiassa sama pula vaivaa koko maailmaa, joten ihan täysin ulkomailta tulevan työvoiman varaan ei voi tässä asiassa heittäytyä. Nuoret eivät koe hoitoalaa houkuttelevaksi, eivätkä hakeudu alalle kouluttautumaan. Syinä varmasti yleinen uutisointi asiasta, mutta myös huono palkka sekä raskas vuorotyö.

Alan vetovoimaa tulisi siis jotenkin lisätä, ja korkeampi palkka olisi niitä ensimmäisiä korjattavia asioita. Sitä nimittäin jaksaisi kummasti reippaammin puskea yövuoron läpi umpiväsyneenä ja päänsärkyisenä, kun tietäisi saavansa riittävän korvauksen. Raha on yhteiskunnassamme yksi tärkeä arvostuksen mittari, ja rahallista arvostusta kaipaa myös hoitaja. Palkkavaatimukset saattavat muiden silmin katsottuna muuttaa hoitajan kyllä enemmän tavalliseksi ihmiseksi kuin enkeliksi kutsumustyössä. Sekään ei olisi huono asia. 

Usein hoitaja on ylpeä ammatistaan, pitää työtään arvokkaana ja merkityksellisenä sekä pitää työstään. Siis siitä perustehtävästä, johon on kouluttautunut. Hoitajat ovat myös äärettömän koulutettuja, osaavia, tarkkoja, tunnollisia sekä empaattisia. Kaikki työmme epäkohdat sen sijaan syövät työmotivaatiota, vähentävät työn iloa ja heikentävät työhyvinvointia. Kun epäkohtia nostetaan esiin, usein taustalla on hoitajien huoli potilaista, huoli hoidon laadusta, potilasturvallisuudesta ja potilaiden terveydestä sekä hengestä. Varsin ymmärrettävää, eikö?