Unsplash: Vanessa Bucceri

Vapaaehtoisesti lapseton

Elokuun alku tuli kuin puskista; heinäkuu on ohi ja kesälomani siis loppu. Loma on ollut helteisen hikinen ja myöhäisillan koiralenkkien täyttämä, mutta nyt työvuorot odottavat taas tekijäänsä. Fillarin renkaaseen lisää ilmaa, kypärä ja reppu valmiiksi eteiseen. Samalla on myös aika kaivaa läppäri naftaliinista, lukulasit pölykerroksen alta ja verytellä sormet sekä aivot taas blogikirjoittelumoodiin. 

Kesälomani viimeisenä päivänä, 1.8., vietettiin osuvasti myös vapaaehtoisesti lapsettomien päivää. Olen itsekin vela eli vapaaehtoisesti lapseton, joten aihe koskettaa hyvin läheltä.

Vapaaehtoinen lapsettomuus on aihe, josta on viime vuodet puhuttu ja kirjoiteltu aktiivisemmin ja myös positiivissävytteisemmin kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Ihmisten ajatusmaailma alkaa siis muovautua jo siihen suuntaan, ettei kaikkien ihmisten ”tarvitse” hankkia lapsia. Toki asiaa tarvitsee silti usein selitellä tai perustella - etenkin jos satut olemaan naisoletettu.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Välillä huvittelen ajatuksella, että samat kysymykset esitettäisiin ihmiselle, joka kertoo haluavansa lapsia. Oletko nyt ihan varma? Oletko miettinyt asian ihan loppuun asti? Entä jos kadut asiaa myöhemmin elämässäsi? Myös lausahdukset ”mielesi muuttuu kyllä vielä” ja ”olet vielä niin nuori, ettet tiedä mitä haluat” olisivat melko hulvattomia lausumia ihmiselle, joka kertoo aina halunneensa lapsia tai olisi raskaana. 

Tällaisia kommentteja olen itse kuullut vielä kymmenen vuotta sitten. Onneksi kun ikää tulee lisää, ihmiset väsyvät kommentointiin ja alkavat hiljalleen uskoa, ettei niitä lapsia tule. Toki vaikutusta on myös sillä, että olen asiaa myös julistanut kovaan ääneen. Julistamisella olen kenties estänyt muutamat ilkeät, uteliaat tai muuten tökeröt kommentoinnit ennakolta.

Viimeisin lapsettomuusdebatin taistelutanner oli astumiseni suhteeseen puolisoni kanssa, jolla oli jo entuudestaan lapsia. Minulle siis täydellinen paketti, mutta joillekin se näyttäytyi vielä mahdollisuutena survaista viimeinen kommentti valinnastani tatamiin. ”Kyllähän teidän täytyy yhteinen lapsi tehdä!” lausuttiin hyvin tietävästi nyökytellen. Tuntui loukkaavalta, kun toinen ihminen koki tilanteessa tietävänsä paremmin minun elämäni laidan ja itsetuntemukseni sekä ajatteli, että on okei kommentoida elämääni. 

Itse tajusin jo 18-vuotiaana, etten halua olla äiti. Iän takia ajattelin kuitenkin, ettei minun tarvinnut päättää asiaa silloin. Elämän kulkiessa eteenpäin ja iän karttuessa varmistuin mietteistäni. Minä en halua olla kenenkään äiti. Vapaaehtoinen lapsettomuus on hyvin tärkeä osa identiteettiäni. Se on minulle yhtä tärkeä osa itseäni kuin lasten vanhemmille on vanhemmuus. Se leimaa montaa asiaa elämässä ja vaikuttaa kaikkeen, mitä teen. Siksi myös sitä väheksyvät tai epäilevät kommentoinnit ovat tuntuneet pahalle, loukkaavalle. 

Miksi kirjoitan tästä nyt? Blogiin?

Kirjoitan, koska moni asia on tähän ikään mennessä selkiytynyt ja löytänyt paikkansa. Kirjoitan, koska olen valinnastani ylpeä. Kirjoitan, koska olen voinut elää omannäköistäni elämää ja olen kiitollinen siitä. Kirjoitan, koska minua nuoremmat ihmiset painivat jossain saman asian kanssa ja heidän valintaansa epäillään ja väheksytään. Kirjoitan, koska haluan tehyläisten ymmärtävän ihmisten erilaisia elämänvalintoja ja kunnioittavan niitä  niin asiakkaiden, potilaiden kuin kollegoidensakin.

 

Mainos
Mainos