”Kriisi kuulostaa niin negatiiviselta. Olisiko parempi puhua vaikkapa elämänpohdintavaiheesta, jossa on paljon myönteisempi sävy? Jos asian kääntää näinpäin, eikö ole ihan hyvä pysähtyä silloin tällöin pohtimaan, elänkö arvojeni mukaisesti?” sanoo tutkimusjohtajana Gerontologian tutkimuskeskuksessa työskentelevä Kokko.
Ikäkriiseistä puhuttaessa keskitytään tyypillisesti keski-iän jälkipuoliskoon, jolloin tapahtuu usein monia suuria muutoksia. Kun lapset aikuistuvat ja muuttavat pois kotoa, vanhemmat jäävät tyhjään pesään. Iän myötä terveys saattaa alkaa reistailla. Uudeksi huoleksi nousee usein omien vanhusikäisten vanhempien hoiva.
Ikääntyessä elämäntapojen vaikutukset alkavat näkyä. Jos on esimerkiksi käyttänyt runsaasti alkoholia, seuraukset tulevat esiin jossain vaiheessa.
”Jos halutaan välttämättä puhua kriiseistä, niin ehkä ne eivät liity pelkästään ikään vaan ylipäätään elämään kuuluviin valintoihin tai elämässä eteen tuleviin ikäviin tapahtumiin”, Kokko pohtii.
Myyttikö vain?
Elämä ei pohdituta ainoastaan keski-iässä. Esimerkiksi varhaisaikuisuudessa ihminen hakee paikkaansa. Silloin tehdään opiskeluun ja työhön liittyviä valintoja. Myös mahdollinen pariutuminen ja perheen perustaminen tulevat usein ajankohtaiseksi.
Vaikka valinnat tuntuisivat helpoilta, katumus voi iskeä. Näin kertoo yksi Tehy-lehden kyselyyn vastannut:
”Podin ikäkriisiä noin 27-vuotiaana. Olin siihen ikään mennessä saavuttanut kaikki ne asiat, joita elämältä yleensä odotetaan: koulutus, vakkarityö, naimisissa, kaksi lasta, omakotitalo, koira… Tunne oli tyhjyys. Mitäs nyt, oliko tämä tässä? Pääsin yli kriisistä kehittämällä itseäni. Lähdin jatkokouluttautumaan ja hankin elämääni tietoisesti uusia sisältöjä. Jokainen mukavuusalueiden ulkopuolelle meno on kasvattanut minua ihmisenä ja auttanut yli seuraavista kriiseilyistä.”
Katja Kokko on johtanut vuodesta 2013 lähtien Lapsesta aikuiseksi -pitkittäistutkimusta, jossa seurataan samojen, vuonna 1959 syntyneiden suomalaisten elämää eri elämänvaiheissa. Tutkimuksen alkaessa tutkimusryhmään kuului 369 kahdeksanvuotiasta satunnaisesti valittua lasta. Vuonna 2009 tutkittavat olivat 50-vuotiaita ja heiltä kysyttiin muun muassa sitä, katuvatko he joitain valintojaan. Yli puolet vastasi katuvansa.
”Eniten kaduttivat nuorempana tehdyt koulutukseen ja opiskeluun liittyvät valinnat.”
Koulutuksen ja opiskelun nimesi katumuksensa aiheeksi useampi kuin joka viides. Lähes yhtä moni katui työ- ja uraratkaisujaan. Myös perheeseen ja vanhemmuuteen liittyvistä valinnoista tunsi mielipahaa joka viides. Parisuhteeseen ja avioliittoon kuuluvia valintoja katui hieman harvempi, joka kuudes.
Moni ei ole kokenut koskaan ikäkriisiä.
Tutkimuksessa kysyttiin 50-vuotialta myös siitä, ovatko nämä kokeneet viidenkympin kynnyksellä keski-iän kriisiä. Runsas 40 prosenttia vastasi kokeneensa. Monet sanoivat kriiseilleensä jo aikaisemmin. Edellisen kerran tutkittavilta kysyttiin asiasta vuonna 2001, kun he olivat 42-vuotiaita. Silloin naisista 56 prosenttia ja miehistä 42 prosenttia kertoi kokeneensa keski-iän kriisin.
Silti iso osa ei tunnista koskaan kokeneensa ikäkriisiä.
”Kaikkia koskeva keski-iän kriisi on siis tutkimusten mukaan myytti”, Kokko sanoo.
Saman vahvistavat jotkut Tehy-lehden kyselyyn vastanneet, kuten tämä viisikymppinen:
”En ole koskaan kokenut ikäkriisiä. Elämässä tulee vastaan eri vaiheissa muita kriisejä, mutta ikä ei ole tähän asti ollut sellainen, johon olisin tarttunut. Voi olla, että sellainen on edessä, kun täytän viisikymmentä. En ole pohtijatyyppiä, enkä jää vellomaan, mitä tulee olemaan tai mitä olisi pitänyt saavuttaa tähän mennessä. Ehkä siksi ikä ei ole itselleni se merkittävä paalu.”
Tyytyväiset kuusikymppiset
Lapsesta aikuiseksi -tutkimuksen tuorein aineisto on kerätty vuosina 2020–21, jolloin tutkittavat olivat kuusikymppisiä. Vaikka aineisto kerättiin pandemia-aikana, vastauksia leimasi myönteinen suhtautuminen omaan tulevaisuuteen. Yhdeksän kymmenestä kertoi suhtautuvansa tulevaisuuteensa melko tai erittäin optimistisesti. Hieman yli puolet koki, että tulevaisuudessa on vielä mahdollisuuksia.
Kuusikymppisiä pelottavat läheisten ihmisten sairaudet ja ilmastonmuutos.
Ikäkriiseistä ja katumusta aiheuttavista elämänvalinnoista ei kysytty tällä kertaa suoraan, mutta kuusikymppisistä puolet kertoi olevansa tyytyväisiä, että on juuri sen ikäinen kuin on. Vaikka ikä oli numerona sopiva, kaksi kolmesta koki silti itsensä noin 10 vuotta nuoremmaksi.
Kuusikymppisiä pelottavat yleisimmin läheisten ihmisten sairaudet ja ilmastonmuutos. Kumpaakin kertoi pelkäävänsä paljon lähes joka toinen.
Miten kuusikymppiset sitten varautuvat tuleviin vuosiin?
Tutkijatohtori Milla Saajanahon analyysit osoittavat, että useimmilla varautuminen liittyy ennen muuta terveyteen ja kuntoon. Kuusikymppiset varautuvat tilanteisiin, joissa voisivat tarvita apua terveyden heikkenemisen takia.
”Työtä tai työnkaltaista toimintaa ilmoitti jatkaneensa tai olevansa kiinnostunut jatkamaan yli puolet vastaajista”, Katja Kokko kertoo.
Kymmenen vuoden päästä tutkimusryhmään kuuluvat ovat seitsemänkymppisiä. Silloin edessä voivat olla jälleen uudet kriisien aiheet, kuten tällä lehden kyselyyn vastanneella 70-vuotiaalla.
”Parhaillaan nyt seitsemänkymppisenä koen olevani keskellä ikäkriisiä. Syynä on ikäni, joka katsotaan perusterveydenhuollossa niin korkeaksi, että minuun ei kannata tuhlata aikaa.”
Lapsesta aikuiseksi -tutkimuksen uusimmasta vaiheesta voit lukea täältä.
Lukijat kertovat ikäkriiseistään
10 vuotta
”Järkytyin kymmenvuotiaana tajutessani, että kun ikääni lisää nollan, siitä tulee sata vuotta! Ahdistuin siis jo silloin elämän lyhyydestä. Tästä kriisistä päästyäni en ole ahdistunut (vielä) uudestaan. Nyt jos lisäisin ikääni nollan, olisin 340-vuotias eli melkoinen velho.”
20 vuotta
”Kaksikymppisenä oli paha ikäkriisi. En tiennyt, mitä opiskella ja parisuhde oli mitä oli. Olin hukassa. Täyttäessäni hiljattain 30 en kokenut minkäänlaista kriisiä. Olen juuri siellä missä haluankin ja juuri oikeiden ihmisten kanssa. Oloni on turvallinen ja hyvä. Katsotaan, mitä kymmenen vuoden päästä tapahtuu.”
”Nuorempana ajattelin, että 23-vuotiaana menen naimisiin ja 25-vuotiaana minulla on jo lapsi. Aloin kulkea tavoitteitani kohti ja laskeskella, miten aikataulutan elämäni niin, että ehdin saavuttaa kaikki asiat ennen kuin täytän 25. Ja niin kävi, että 23-vuotiaana asuin omakotitalossa kumppanin kanssa. Pari vuotta sitä elämää elettyäni ymmärsin, että en taida haluta lapsia ollenkaan – enkä omakotitaloa. Kumppanikaan ei ollut oikea ihminen minulle. Erosin ja jätin kaiken taakseni. Nyt olen 26 ja alan vasta oikeasti pohtia, mitä haluan elämältäni. Enkä aio todellakaan miettiä, mitä tulisi saavuttaa ennen kolmeakymppiä!”
30 vuotta
”30 on lukuna aivan kamala, varhaiskeski-ikäinen! Itse päätin hakea hieman ennen 31-vuotissynttäreitäni kouluun ja suorittaa moottoripyöräkortin. Vaihdoin lennossa myös työpaikkaa. Vakkaripaikasta irtisanoutuminen ja sijaisuuteen hyppääminen tuntuivat hyviltä ajatuksilta. Aika näyttää, kannattiko antaa tunteiden viedä vai olisiko pitänyt toimia järjellä.”
”28-vuotiaana olin töissä vanhainkodissa lähihoitajana. Kuulin asukkaiden usein sanovan, että nuorena pitää mennä ja tehdä, ettei tarvitse sitten vanhana katua tekemättä jättämisiä.”
”Oli mahtavaa kuunnella niiden asukkaiden tarinoita, jotka olivat asuneet ulkomailla tai matkustelleet paljon. Ajattelin, että olen kohta 30 eikä minulla ole mitään kerrottavaa kenellekään. Aloin myös kyseenalaistaa senhetkistä parisuhdettani. Koin, ettei meillä ollut samanlaisia haaveita tulevaisuudesta. Erosimme, minkä jälkeen sain ajatuksen, että lähden hetkeksi töihin Englantiin. Reissu kesti lopulta lähes 10 vuotta! Nyt koen tehneeni jotain, mitä muistella vuosien päästä.”
40 vuotta
”Tänä vuonna tulee täyteen 40 vuotta, ja nyt on kriisi päällä! Kasvatin otsatukan pois, koska eihän se sovi keski-ikäiselle! Varasin lomalle ulkomaanmatkan, koska niin kuuluu tehdä. Voisikohan sitä vielä jatkokouluttautua? Olen saanut jostain hassuja päähänpinttymiä. Vaikka loppujen lopuksi olen se sama hupsu kuin vuotta nuorempanakin.”
”Olin 46-vuotias lähihoitaja, kun lähdin opiskelemaan ikäkriisin takia sairaanhoitajaksi. En ole katunut hetkeäkään.”
”Neljänkympinkriisini johtui kai siitä, että sairastuin 38-vuotiaana syöpään. Vakava sairaus ja todella stressaava työ saivat ajattelemaan, että tässäkö tämä nyt oli. Nyt reilut viisi vuotta myöhemmin olen ymmärtänyt, ettei elämää voi ottaa vastaan kuin hetken kerrallaan – olipa minkä ikäinen tahansa. Työpaikanvaihto helpotti. Enää ei tarvitse stressata työpäivän jälkeen seuraavaa päivää. Jaksan tehdä vapaa-ajalla nyt muutakin kuin palautua työstä.”
”Nelikymppisenä tajusin vaihdevuosien lähestyvän ja hedelmällisten aikojen loppuvan. Pelkäsin kroppani luomisvoiman ehtymistä. Toisaalta, mitä enemmän on ikää, sitä sallivammin ja lempeämmin osaan suhtautua itseeni ja muihin. Myös seksielämä kypsyy ja paranee vanhetessaan.”
50 vuotta
”Näin viisikymppisenä olen jonkinlaisessa kriisissä. Se ei johdu niinkään iästä vaan pikemminkin sen tuomista elämänmuutoksista. Lapset lentävät pesästä, mikä tuntuu haikealta. Elämä muuttuu, sillä perheemme on ollut aina todella tiivis. Tulee muisteltua aikaa, jolloin lapset olivat pieniä.”
”Olen 55-vuotias. En ole koskaan kokenut varsinaista ikäriisiä, sillä olen ollut ikääni aina tyytyväinen. Ensimmäisen kerran pysähdyin miettimään ikääni, kun lapseni tulivat täysi-ikäiseksi. Ja nyt he lähentelevät jo kolmeakymmentä! Töissä lasten poliklinikalla tunnen itseni joskus ikälopuksi, kun potilaaksi tulee entisen potilaani kouluikäinen lapsi. Uudet lääkärit näyttävät lukiolaisilta, ja 2000-luvulla syntyneet sairaanhoitajaopiskelijat kauhistelevat, miten olen voinut olla samassa työpaikassa yli 30 vuotta. Mutta silti, ikäkriisiä ei ole, näin on just hyvä.”
”Olen 52 ja nuorin lapsistani 12, minkä vuoksi haluaisin olla nuori ja notkea. Minulla on alkanut kuitenkin olla kaikenlaista terveyteen liittyvää kremppaa. Mietin myös usein, että jään kohta eläkkeelle, vaikka oikeasti töitä pitäisi jaksaa vielä 15 vuotta. Kaikkein oudointa on, että kaikki surulliset jutut esimerkiksi elokuvissa itkettävät helposti. Kai se johtuu tulevista vaihdevuosista ja hormoneista. Onneksi nuorimmainen lapsi aina halaa ja sanoo, että äiti, et ole vielä vanha.”
60 vuotta
”Pääsisin vuoden päästä eläkkeelle, mutta en haluaisi jäädä. Nykyinen työnantajani ei kuitenkaan ole mieleinen, minkä vuoksi haeskelen vastaavaa työtä lähempää kotia.
”Pelkään, että kukaan ei uskalla ottaa näin lähellä eläkeikää olevaa. Kun olin nuorempi, työnantajat pelkäsivät vanhempainvapaiden mahdollisuutta. Nainen ei taida olla koskaan ’oikean’ ikäinen!”
70 vuotta
”Ikää 70 ja kaikki hyvin. Koin pahan kriisin 57-vuotiaana, kun pääsin/jouduin eläkeputkeen. Tunsin olevani vielä sopivasti nuori mutta liian vanha työmarkkinoille. Tunne helpotti, kun täytin 65 enkä enää tuntenut tarvetta selitellä, miksi olin eläkkeellä.”
