Eva Tawasoli haluaa puhua suoraan kunniaväkivallasta. Kuvat: Liisa Takala

Eva Tawasolin uusi elämä alkoi, kun hän jätti perheensä

Eräänä iltana Eva Tawasoli lähti koripallotreeneihin eikä ikinä palannut kotiin. Nykyään hän on terveydenhoitaja, joka haluaa, ettei kukaan kokisi samaa kuin hän.

Ihanaa olla tyttö, sanoi Eva Tawasoli peilikuvalleen. Peilistä katsoi 16-vuotias nuori, jonka perhe oli muuttanut hiljan Iranista Suomeen.

Aiemmin tyttönä olosta oli ollut vaikea löytää hyvää. Muutto Suomeen oli Evan elämässä valtava muutos. Iranissa elämä oli hyvin konservatiivista, varsinkin tyttöjen ja naisten asema oli heikko.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Perhe asettui ensin Savonlinnaan. Eva pääsi kouluun. Hän kävi kymppiluokkaa ja opiskeli iltalukiossa suomea. Iranissa hän oli tehnyt raskasta maataloustyötä jo useamman vuoden, koska perheen elättäjä, isä, oli kuollut. Helpottavalta tuntui myös se, että täällä ei häiritty tyttöjä koulussa.

Eva kuvailee olleensa pienenä poikatyttö. Hän vähän toivoi, että olisi poika. Hänen vanhempansa olivat syntyneet Afganistanissa ja perhe asui Iranissa pakolaisina. Siellä Evakin oli syntynyt.

– Suomessa yhteiskunta ei enää rajoittanut minua, mutta sitä alkoikin tehdä perheeni.

Eva oli käyttänyt huivia 7-vuotiaasta. Suomessa hän piti huivia kotona, mutta ulkona hän pudotti sen aluksi kaulalleen. Tuntui mukavalta olla hiukset vapaana. Jos vastaan tuli joku tuttu, sydän alkoi hakata tuhatta ja sataa ja hän nosti huivin nopeasti. Jos siitä tuli kotona puhetta, hän valehteli, että huivi oli pudonnut.

Evalla oli kova halu oppia suomen kieli.

– Salakuuntelin ihmisiä kaupoissa ja bussissa ja yritin saada selvää, mistä puhutaan. Joskus kun minulla ei ollut vihkoa, kirjoitin kynällä käsivarteeni muistiin sanoja, jotka kotona katsoin sanakirjasta.

Evalla ei ole mitään huivin käyttöä vastaan, jos se on tytön oma päätös. Esimerkiksi hänen siskonsa tahtoo käyttää huivia.

Eva ei halunnut. Kun hän alkoi kulkea vakituiseen ilman huivia, yhteisön painostus alkoi. Muita afgaanilapsia kiellettiin leikkimästä hänen kanssaan. Tyttöjä kontrolloitiin muutenkin monin tavoin: pukeutumista tarkkailtiin, poikien kanssa ei saanut kaveerata.

– Emme esimerkiksi saaneet mennä koulusta koskaan uimahalliin, eikä sitä kyseenalaistettu. Minusta opettajat voisivat ottaa sen puheeksi.

Evasta levitettiin huhuja ja sanottiin, että hän on häpeäksi. Häntä sanottiin ”suomalaiseksi”, ja se oli haukkumasana.

Kunniaväkivalta on tuhansia vuosia vanha ilmiö. Eva kuvaa sitä systemaattiseksi sortojärjestelmäksi. Moni ei ehkä itsekään tunnista olevansa sen uhri, sillä tapa elää syvässä.

– En vielä osannut kunnolla suomea enkä tuntenut lainsäädäntöä. Olin tosi yksin asian kanssa, Eva sanoo nyt, 29-vuotiaana.

Kunniaväkivallassa yhteisö kokee, että sen jäsen häpäisee muut käytöksellään. Maineen ja kunnian palauttamiseksi painostetaan, pahoinpidellään – jopa tapetaan.

Suomessa ei tiedetä, kuinka monia kunniaväkivalta koskee. Monika-Naiset liitto edistää maahanmuuttajataustaisten naisten asemaa ja ennaltaehkäisee naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Liitto epäilee, että Suomessa on tapahtunut kunniamurhia.

Helsingin poliisi on arvioinut, että heille tulee kunniaväkivaltaan liittyviä tapauksia tutkittavaksi viikoittain. Hiljattain poliisi otti käyttöön tapauksille erillisen rikosnimikekoodin.

Tyypillisiä kunniaan liittyvän väkivallan muotoja ovat uhkailu ja kiristäminen, painostaminen, eristäminen, liikkumisen rajoittaminen, arjen ja talousasioiden kontrollointi. Väkivalta voi olla myös fyysistä. Myös avioliittoon pakottaminen ja naisten sukupuolielinten silpominen liitetään usein kunniaan liittyvään väkivaltaan. Ulkopuolisille ilmiö voi näkyä esimerkiksi siten, että maahanmuuttajataustainen lapsi tai nuori katoaa ulkomaille kesken koulun.

"Isälle vinoiltiin, että hän on tossun alla."

Usein uhrina ovat tytöt ja naiset, mutta väkivalta voi kohdistua myös esimerkiksi homomiehiin. Tavallista on, että tarve kontrolloida kasvaa, kun perhe muuttaa uuteen maahan. Usein tytöillä ja pojilla on aivan eri säännöt. Veljien tehtävä voi olla valvoa siskoja.

Kaikki eivät välttämättä ole yhteisön linjoilla, mutta toista mieltä voi olla vaikea olla. Eva muistelee isäänsä lämmöllä. Hän kysyi mielipidettä asioihin myös vaimoltaan, vaikka hänelle vinoiltiin, että hän on tossun alla. Koska isä oli kuollut, yksinhuoltajaperheeseen kohdistui ehkä tavallistakin enemmän yhteisön painetta.

Parin vuoden jälkeen Evan perhe muutti Savonlinnasta Helsinkiin. Hän pääsi opiskelemaan lähihoitajaksi ja olisi halunnut muuttaa 18-vuotiaana omilleen, mutta ei saanut lupaa.

Alkuajat Helsingissä sujuivat rauhallisesti, mutta kun perhe tutustui uuden kotikaupungin afgaaniyhteisöön, kontrolli alkoi taas kiristyä.

Tanssia Eva sai harrastaa suljetussa tilassa, mutta esiintymisiin ei saanut osallistua. Eva sai koulussa ja harrastuksissaan suomalaisia ystäviä ja olisi halunnut käydä heidän kanssaan vaikka Mäkkärissä, mutta se ei ollut sopivaa. Hänellä oli hyvin tiukat kotiintuloajat.

– Selkäsaunat olivat meillä aika normaalia. Elämässäni alkoi alamäki. Henkisesti olin aika huonossa kunnossa. Olin itsetuhoinen. En keksinyt muuta pakenemiskeinoa.

Kun Eva tuli täysi-ikäiseksi, perhe alkoi puhua yhä enemmän avioitumisesta, vaikka Eva tahtoi opiskella.

– Perhe kai ajatteli, että avioliitto rauhoittaisi minua ja huoltajuuteni ikään kuin siirtyisi aviomiehelle. He pelkäsivät siveyteni ja suvun maineen puolesta ja näkivät avioliiton pelastuksena. Minua ajatus avioliitosta inhotti.

Välillä Eva koki syyllisyyttä, että perhe ja suku kärsii hänen vuokseen, vaikka toisaalta hän tunnisti, että häntä kohdellaan väärin.

Ehkä tukalinta oli reissu Iraniin. Eva luuli lähtevänsä lomamatkalle, mutta sukulaisten luona hänelle valkeni, että hänet aiotaan naittaa serkulleen.

– Olin tosi peloissani, että pääsenkö enää takaisin Suomeen. Näin painajaisia ja sain paniikkihäiriön oireita.

Eva pääsi Suomeen. Hän oli saanut sovittua, että virallinen avioliittoon vihkiminen tapahtuu vasta Suomessa.

Hän kysyi koulussa opettajalta, mitä suomalaiset naiset tekevät, jos kotona on väkivaltaa. Eva kirjoitti muistiin sanan turvakoti ja googletti myöhemmin, mitä se tarkoittaa.

Eva soitti turvakotiin ja hänelle sanottiin, että tulla saa vaikka heti.

Kun Eva oli lähdössä kotoa koripallotreeneihin – niissä hän sai käydä – hän pakkasi pienen kassin, vain hammasharjan ja pari muuta tavaraa, sulki puhelimensa eikä tullut enää takaisin.

– Turvakotiin lähteminen oli elämäni paras päätös.

Eva sai tietää turvakodeista, kun hän kysyi koulussa opettajalta, mitä suomalaiset naiset tekevät, jos kotona on väkivaltaa.

 

Viime toukokuussa Eva kertoi kokemuksistaan Ilta-Sanomissa. Se oli pitkän harkinnan tulos.

– Olin turhautunut. Olen nähnyt tätä niin paljon. Tiedän, että kunniaväkivalta koskettaa monia tyttöjä, mutta se jää usein piiloon. Monien on vaikea uskoa, että meillä Suomessa tapahtuu tällaista. Ihmiset elävät rinnakkaistodellisuuksissa.

Lehtijuttu laukaisi dominoefektin. Evaa on haastateltu monessa mediassa ja kunniaväkivallasta on puhuttu paljon. Hän toivoo, että tämä kaikki painostaisi päättäjiä tekoihin.

– Näen ongelmallisena sen, jos maahanmuuttajaäidit jäävät uudessa kotimaassaan kokonaan kotiin – eivät saa suomalaisia ystäviä, opi kieltä, pääse työelämään. Se vaikuttaa lastenkin elämään ja kotoutumiseen.

Mutta myös toisenlaista palautetta on tullut. Sitä Eva osasi odottaakin. Se loka on tullut hänen maanmiehiltään.

Evasta on kasvanut vaikuttaja. Esimerkiksi kesällä hän nosti esiin Twitterissä uuden ilmiön: lusikan pikkuhousuissa. Se on brittiläisen kansalaisjärjestön lanseeraama viimeinen pelastuskeino: jos tyttöä ollaan kuljettamassa ulkomaille pakkoavioliittoon tai silvottavaksi, lusikka alushousuissa on merkki, ettei kaikki ole kunnossa. Kun metallilusikka aiheuttaa hälytyksen, tyttö viedään turvatarkastuksessa syrjään, missä hän voi kertoa pelostaan. Eva toivoo, että hälytysmerkki ymmärrettäisiin myös Helsinki-Vantaalla.

Turvakodissa Eva eli kuukausia ennen kuin muutti omilleen. Kontrollin loppuminen tuntui hyvältä.

– Nämä kuulostavat itsestään selviltä asioilta, mutta turvakodissa oli ihanaa istua, miten haluaa. Ja syödä, mitä haluaa. Kukaan ei kontrolloinut puhelimen käyttöäni.

Terveydenhuoltoala oli aina kiinnostanut Evaa. Lähihoitajaksi valmistumisen jälkeen hän teki pari vuotta töitä ja jatkoi terveydenhoitajaksi.

– Ennalta ehkäisevän työn periaate kiinnosti minua. Minun kulttuurissani käsite ei ole tuttu.

Viime vuodet hän on työskennellyt terveydenhoitajana vastaanottokeskuksessa – antoisaa, mutta raskastakin työtä, hän kuvailee.

"Eva nauttii, kun saa päättää omista asioistaan."

Miten kunniaväkivaltaan päästäisiin käsiksi? Koska Eva on terveydenhoitaja, hän haluaa ennalta ehkäisyä, ei vain tulipalojen sammuttelua.

– Tarvitaan käytäntöjä. Hoitohenkilökunta on tottunut arvioimaan, ketkä kuuluvat riskiryhmään. Sitä voitaisiin tehdä tässäkin asiassa. Se ei ole turhaa ennakkoluuloa. Päiväkotien lastenhoitajat, kouluterveydenhoitajat ja monet muut sote-ammattilaiset ovat tärkeässä asemassa.

Kontrollin vuosina Eva yritti itsemurhaa useampia kertoja. Hän kertoo, että luottamus hoitohenkilökuntaan ja lääkäreihin sai kolauksen, vaikka he sinänsä olivat hyväntahtoisia. Eva oli sairaalahoidossa ja sanoi, että ei missään nimessä halua hoitokokoukseen ketään perheestään. Sinne he kuitenkin aina tulivat, vaikka Eva oli jo täysi-ikäinen.

– Koin, että minua kohdeltiin kuin suomalaisnuorta eikä tilanteen vakavuutta tajuttu. Minä oikeasti pelkäsin väkivaltaa ja tappamista, mutta hoidossa puhuttiin ”eripurasta, jota on monissa perheissä”.

Eva elää unelmaansa. Hän nauttii, että saa asua yksin ja päättää omista asioistaan.

Teininä hän haaveili tulevansa uranaiseksi. Nyt hän käy töissä, opiskelee hallintotieteitä avoimessa yliopistossa ja vaikuttaa monessa järjestössä, kuten Vihreissä ja Amnestyssa.

Hän haaveili rakastuvansa jonakin päivänä, mutta ei ole varma, onko avioliitto hänen juttunsa. Ainakaan hän ei tahdo tulla taloudellisesti riippuvaiseksi miehestä.

Käsite perhe herättää hänessä ristiriitaisia tunteita.

– Pahinta kunniaväkivallassa on se, että ne joihin luottaa ja joita rakastaa, haluavat satuttaa.

Eva Tawasoli luennoi kunniaväkivallasta Tehyn terveydenhoitajajaoston koulutuspäivillä, jotka pidetään 7.–8. marraskuuta Turussa.

 

Elämäni paras päätös oli lähteä turvakotiin, Eva sanoo.

 

Evan neuvot: Näin ehkäiset kunniaväkivaltaa

Työnantajan pitää järjestää sote-ammattilaisille koulutusta kunniaväkivallan tunnistamisesta ja ehkäisemisestä. Työyhteisössä yksi perehtyy aihepiiriin, muut voivat konsultoida häntä.

Puheeksioton treenausta tarvitaan, vaikka hoitajat ovat tottuneet ottamaan vaikeita asioita puheeksi. Brittiläisissä moniammatillisissa ohjeissa on koottu avuksi kysymyksiä: Saako asiakas liikkua vapaasti? Saako hän valita vapaasti kenen kanssa viettää aikaa? Missä hän opiskelee tai työskentelee?

Asiakkaan kanssa kannattaa puhua kahden. Tulkki ei saa koskaan olla perheenjäsen.

Yksikköön on hyvä koota yhteystiedot, minne ottaa yhteyttä, jotta jokaisen ei tarvitse aloittaa etsintöjä alusta. Kunniaväkivallasta on tuntemusta muun muassa Ihmisoikeusliitossa, Monika-Naiset liitossa ja Rikosuhripäivystyksessä. Turvakotiin voi mennä maksutta ilman lähetettä.

Maahanmuuttajataustaiset työntekijät lisäävät asiakkaiden luottamusta.

Ihmisoikeusliitton vuonna 2016 julkaistuun selvitykseen on haastateltu muun muassa terveysalan ammattilaisia sekä maahanmuuttajataustaisia ihmisiä.

Mainos
Mainos