Kriisialueilla työskentelevä hoitaja: Minua hävettää, kun kuljen Hurstin leipäjonon ohi

Kolumnistimme Hanna Kaskinen myöntää suoraan, että hän hakee avustustyöstä uusia kokemuksia ja itsekästä hyvää oloa.

Miksi pitää lähteä avustustyöhön ulkomaille, eikö meillä kotimaassa riitä autettavia?

Niin, kiemurteleehan minunkin Suomen-kotini ulkopuolella pitkä leipäjono. On hoitojonoja, suuria puutteita koti- ja vanhustenhoidossa eikä kaikilla ole varaa lääkkeisiinsä, vaikka meillä maksukatot onkin.

Yksiselitteistä vastausta tuskin on. Syiden lista on loputon: Yhdistelmä seikkailunhalua ja auttamisen paloa. Halua antaa edes pieni mahdollisuus ja toivoa niille, joilla ei sitä muuten olisi. Idealismia ja protestia maailman epätasa-arvolle. Mahdollisuutta oppia uusista kulttuureista ja maailmanpolitiikan taustoista.

Halua olla osa jotain kokonaisuutta. Vieraantumista kotielämästä ja pakoa sen todellisuudesta. Elämää omien arvojen mukaan ilman tarvetta selittää kenellekään.

Sattumankauppaa.

Tarvetta olla mukana muutoksessa, omien rajojen kokeilua, moraalista velvollisuutta, elämää samanmielisten kanssa. Ponnahduslautaa hyvin palkattuihin kansainvälisiin tehtäviin. Halua maksaa takaisin itse saamansa apu, pakoa voittoa tavoittelevasta oravanpyörästä.

Aito auttamisen halu yhdistää, mutta useimmille se ei ole päällimmäinen syy. Minä myönnän suoraan, että haen työstäni Lääkärit ilman rajoja -järjestössä uusia kokemuksia ja itsekästä hyvää oloa.

Vaikeuksia ei voi verrata. En ole varmaan ainoa ikäiseni, jolle on muistutettu ruokapöydässä Biafran nälkäänäkevistä lapsista. Minulle se ei sisäistynyt.

Yhtä lailla kotihoidon puutteista huolestuneita omaisia ei lohduta tieto siitä, ettei vanhustenhoitoa ole järjestetty muuallakaan. Kovista tuskista kärsivän kuolevan läheisiä ei huojenna se, että on olemassa paikkoja, joissa kuolevan kipuihin ei tuhlata tramadolia vahvempaa kipulääkettä.

Avustusmaiden todellisuus iskee rajuiten silloin, kun emme pysty auttamaan, vaikka avunsaanti kotimaassa olisi vastaavassa tilanteessa itsestäänselvyys.

Silloin kun keisarinleikkausta ei ole saatavilla, koska paikallisen sairaalan ainoa lääkäri leikkaa mieluummin nielurisoja maksukykyisten asiakkaiden lapsilta – tarpeettomasti.

Kun emme saa kuukausiin potilaille kunnon diagnoosia, koska ultraäänilaitteeseen ei saada tarvittavaa varaosaa tai röntgenlaitetta ei voi käyttää sen takia, että generaattorin polttoaine on mennyt ylilääkärin appiukolle.

Kun omaiset eivät halua kulttuurisista syistä luovuttaa verta potilaalle, joka tarvitsee sitä kiireellisesti.

Kun emme saa lähettää potilasta lähimpään sairaalaan irrotuttamaan pahasti tulehtuneessa sääressä kolmatta vuotta törröttävää Hoffmannin laitetta. Vain sen takia, että hän kuuluu väestöryhmään, jolla ei ole oikeutta hoitoon.

Niin raa’alta kuin se tuntuukin, tätä työtä ei saa päästää liiaksi ihon alle. Pitää hyväksyä, ettemme pysty auttamaan kaikkia.

Kun palaan rankoista olosuhteista Suomeen, hämmennyn marketin juustohyllyn edessä. En tiedä, minkä valitsisin 57 vaihtoehdosta. Mutta huonoa omaatuntoa en tunne. En edes siitä, etten tunne huonoa omaatuntoa.

Silti minua hävettää hyväosaisuuteni, kun astun ulos kotiovesta Helsingissä ja kuljen Hurstin Valinnan edessä kiemurtelevan leipäjonon ohi.

Kolumnistimme Hanna Kaskinen on sairaanhoitaja ja ekonomi. Hän työskentelee Lääkärit ilman rajoja -järjestön projektikoordinaattorina.